Voi tätä ironian määrää

Delhissä on sellainen ikävä puoli, että lähes joka päivä on kurkku hieman käheä. Aamuisin teetä tekee helteen keskellä mieli vain siksi, että saisi äänen kulkemaan ja rohinan katoamaan. Monesti on tullut surku riksakuskeja, jotka joutuvat istumaan pakokaasupilven keskellä päivät pitkät, päivästä ja vuodesta toiseen. Huhutaan, että kavereiden elinikä ei ole kovinkaan hääppöinen, terveys kun ei kestä myrkkyjä loputtomiin. Iltaisin saasteen määrän kunnolla vasta huomaakin. Kun seisoskelee kattoterassilla ja katselee valojen loisteessa kaukaisuuteen, ei kaukaisuutta näy. Ilmassa on jatkuvasti niin paljon sontaa, että näyttää siltä kuin nurkan takana vaanisi vaarallinen metsäpalo, kenties kaksi.

Huvittavaa tässä on ironian määrä. Siskon häissä nimittäin aiheutin pahennusta polttamalla avoimesti pari tupakkaa. Tätä ei kannata näköjään yrittää edes 28-vuotiaana, avoliitossa asuvana nuorena aikuisena, jos sattuu olemaan suvun nuorimmasta päästä. Aiheesta virinneen keskustelun seurauksena lyötiin vetoa siitä, että Delhissä en polttaisi ainuttakaan, en edes yhtä tököä. Palkintona Suomessa odottaisi ravintolailta sukulaisten huudeilla. Selvä. Yhdestä viikottaisesta tupakista ei ole kamalan vaikea vähentää nollaan.

Mutta sitten ihminen alkaa tyhmänä tutkimaan internettiä. Mitäpä muuta sieltä tulee vastaan kuin Al-Jazeeran uutinen Delhin ilmansaasteista. Videolla setä lääkäri kertoo, kuinka "Delhissä asuminen vastaa samaa kuin jos polttaisi 20 savuketta joka päivä". Sillä lailla. Yhdestä viikkotupakista askiin päivässä! Tässä konkurssissa ei siis haittaisi, vaikka kiskoisin körsseliä kymmenkertaisesti normaaliannokseen verrattuna, kun pelkkä hengittäminen ajaa jo saman asian! Mutta periaatteet on periaatteita, eikä täällä (jostain kumman syystä) ole kertaakaan edes tehnyt mieli polttaa. Veto on siis voimissaan, ja samaa rataa voisi jatkaa myös Suomessa.

Tutkimuksen osalta kaikki aika tuntuu menevän haastateltavien metsästämiseen. Se ei ole helppoa, ei todellakaan. Saa nähdä, joudunko tulemaan tyhjin käsin takaisin. Kyllä se oli jo Suomessa tiedossa, että hankala kohderyhmä on kyseessä, mutta että näin hankala? Välillä tulee kertakaikkinen epätoivo kun tietää, että näitä ihmisiä olisi kaupungissa jollei satoja niin ainakin useita kymmeniä, mutta niihin ei pääse käsiksi sitten millään. Sairaalat ovat luonnollisesti aika nihkeitä auttamaan tässä asiassa, ymmärrän sen kyllä. Ne on samalla ainoita väyliä, joita pitkin lähestyä haastateltavia. Tällaiseen hommaan voisi helposti käyttää niiin paljon enemmän aikaa, mutta sitä ei valitettavasti ole tarjolla. Onneksi olen sentään löytänyt erinomaisen kirjaston, jossa on hyvää matskua, ja saanut muutamia lääkäreiden haastatteluja. Joten ei tämä aika nyt aivan hukkaan ole mennyt.

Varsinkin nyt on sellainen olo, että tekisi mieli mennä kaduille huutelemaan haastateltavien perään. Joudun kuitenkin ottamaan rauhallisesti, sillä eilen iski mystinen kuumetauti, minkä vuoksi hilluin lääkärissä kahteenkin otteeseen. Verikokeiden mukaan kyseessä ei ole ainakaan malaria, eikä vissiin myöskään dengue. Joku punkki mua oli puraissut jalasta, joten uskoisin että näiden kahden asian väliltä voisi löytyä yhteys. Lääkäri ei punkista hätkähtänyt, ehkä borrelioosi-paniikki on enemmän suomalaista sielunmaisemaa.

Reissussakin käytiin, mutta siitä pitää kertoa aivan erikseen.

Vauvan askelin

Pikkuhiljaa ja kärsivällisesti, niin etenee tutkimus. Kahden viikon rajapyykki on ylitetty, saldona kymmenkunta sivua tekstiä, vino pino haastattelurunkoja, lupalappuja, sähköpostiviestejä ja vanhentuneita puhelinnumeroita. Huokaus.

Kävin sentään eilen ensimmäisellä klinikalla ja sain todella hyvää palvelua. Lupapaperit saatiin vetämään, nyt odotellaan miten niiden käy. Aamulla tohtori ei ollut vielä kuullutkaan musta, vaikka lupailivat päätöstä tänään. Taitaapa venyä maanantaille. Kävin sitten sisuuntuneena vielä toisella klinikalla jonottamassa varmaan 50 muun asiakkaan kanssa. Ihmiset katsoi mua tosi ystävällisesti, sellainen keskinäinen empatia huokui odotushuoneessa. Melkein tuli syyllinen olo, olisi tehnyt mieli tarkentaa kaikille, että oon siellä vaan tutkimustarkoituksessa, en vauvaa hankkimassa.

Lääkäri oli humputtelemassa jossain, joten sain uusimmat yhteystiedot ja käskyn soittaa uudelleen ensi viikolla. Selvä, kiitos, palataan asiaan. En kyllä luovuta ennen kuin tämä Mister Doctor on hyppysissä, juoksuttakoot klinikalla kuin usein vaan.

Tulkin suhteen asiat edistyy paremmin, mulla ois ens viikon alussa melko varmasti kaks haastattelua. Jännää, en oo koskaan palkannut ketään tekemään mulle hommia. Täytyy varmaan pukeutua kauluspaitaan. Onneksi löytyi ihmisiä, jotka suostuu tekemään homman mun tarjoamaan riistohintaan. On nimittäin vaikeaa olla samaan aikaan humaani ja köyhä työnantaja, minkä lisäksi tuntuu varsinaiselta selkäänpuukotukselta palkata tulkki aivan alihintaan.. Älkää kertoko kenelläkään Tampereella.

Vapaa-aika on ollut pääsääntöisesti joogaa ja koti-iltoja. Eilen sentään lähdin kaupungin ytimeen, erään Preetin kuuluisalle partsille hengaamaan viimekesäisen tutun kanssa. Terde osoittautui erään keskustan talon ylimmän kerroksen yläpuolelle nousevaksi tasanteeksi, jonne piti kiivetä pelottavia tikkaita pitkin pilkkopimeässä. Huuu. Ensimmäisen kymmenen minuuttia pysyttelin visusti betonimöhkäleen keskellä, matalat reuna-aidat tuntui lähinnä vitsiltä. Näkymät oli kieltämättä messevät:

Jännityksestä sai palkinnoksi intialaisia herkkuja. Läheisellä Bengali-marketilla nautiskeltiin mumbailaisista, eteläintialaisista ja delhiläisistä herkuista. Aivan käsittämättömiä uusia makuja ja koostumuksia. Ehkä erikoisin oli kulfi, jota en jostain syystä viime kesänä testannut. Kyseessä on intialainen jäätelö, pistaasin ja kardemumman makuinen jäädyke, jonka päälle kipataan kasa nuudelimaista höttöä. Niin älytöntä, mutta hyvää. Onneksi tuo alussa mainostamani klinikka sijaitsee tämän ruoka-aitan lähistöllä, joten voin vierailla siellä useamminkin. Yhdistetty pähkinä- ja jälkkäri-tiskikin oli varmaan kymmenen metrin pituinen. On jopa suotavaa, että lääkäri piilottelee vielä hetken.

Elikot

Pakko oli laittaa esille viereisellä vilkkaalla tiellä hengaavat sonnit ja se kuuluisa orava. Oon hieman hämilläni tästä maastoutumisefektistä, mutta sallittakoon tämän kerran.

Ei aina kuulumisia

Tällä kertaa näkymisiä. Alla on muutama räpsy kotoa ja kadulta, joista voi hieman hahmottaa, että kussa ma oon. Tuossa ekassa on mun huone, josta pääsee pikkuisella takapartsille. Huone on ihanan tilava ja valoisa, siinä on oma kylppäri ja oikeastaan kaikki mitä ihminen tarvitsee. Puolet isompi sänkykin kuin kotona – kerrankin kun olisi varaa leveillä niin nukkumakaveri on tietysti Suomessa.

Tässä toisessa otoksessa esiintyy meidän olkkari, josta puolestaan pääsee ulos, keittiöön ja isolle partsille. Olkkarin mainioihin puoliin kuuluu koko seinän peittävät ikkunat, mukavat soffat ja langaton netti.

Takapartsilta kun kurkottelee, näyttää tältä. Kohta ei muuten enää kurkotella, kun oravan- ja pulunhäätöprojektit on saavuttaneet mittasuhteet, joissa turvaudutaan joko kanaverkkoon, tuholaistorjuntaan tai molempiin. Voihan orava, ymmärtäisit lähteä hyvän sään aikaan.

                                                

Eilen hilppasin kadulle, kun sieltä alkoi kuului kovasti juhlinnan ääniä. Täällä on meneillään melkein kuukauden kestävä jakso, jonka aikana juhlitaan paljon ja sellaisia asioita, joista mulla tai kämppiksellä ei ole mitään hajua. Tämänhetkinen juhla on joka tapauksessa Durga-jumalattaren kunniaksi, ja tänään vietetään laajalti vapaapäivää. Eilinen meininki näytti jotakuinkin tältä:

Vielä sokerina pohjalla mukavimmat vaatteet, joita maailma päällään kantaa. Näitä löytyy mitä älyttömimmissä väreissä ja kuoseissa, lörppöinä ja tiukkoina versioina, kimalteella ja ilman. Saattaa olla, että lököverkkarit vaihtuu tän reissun jälkeen pussihousuihin.

Haridwarista hepeneisiin

Haridwar sitten peruuntui, kun kaikki junat oli yksinkertaisesti täynnä. Ei irronnut edes istumapaikkaa. Kuin kostona pyhälle kaupungille kaivettiin illalla kaapista pullo punkkua ja vietettiin laatuaikaa oman kodoon suojissa. Kyllä hyvä keskustelu yhden uskonnollisen massatapahtuman voittaa.

Koska odottamatonta vapaa-aikaa siunaantui kokonaisen viikonlopun verran, päätin aloittaa aamun joogalla Sivanandalla. Olipa ihanaa, mikään ei ollut vuodessa muuttunut. Aurinkotervehdyksiä rullatessa tuntui, kuin ei olisi poissa ollutkaan. Aika kummallista, että elämäänsä saa jatkuvuuden tuntua etelä-delhiläisestä joogakoulusta. Kävin myös nostalgian pauloissa tsekkaamassa meidän viime kesän kämpän ja Kailash Colony Marketin legendaarisen Beer, Cosmetics & Undergarments -kaupan. Vielä jaksaa huvittaa, hihi.

Kämppiksen kanssa suunnattiin siitä sitten kaupuntille, vähän shoppailemaan. Vaikka mulla on mukana vaikka mitä hepeneitä, niin kyllä tähän lähemmäs 40 asteen helteeseen sopii parhaiten intialaiset vermeet. Kaduilla saa pahaa, tai hieman liiankin hyvää silmää, jos liikkuu länkkärityyliin kesähameessa ja narutopissa. Ostin siis kasan ohuita, puuvillaisia, sateenkaarenvärisiä kaapuja ja hassuja lörppöhousuja. Going native, big time.

Vähän oli pakko siellä kaupassa nikotella, kun tässä perinteisessä asukokonaisuudessa käytetyt housut on niin älyttömän näköiset, siis ennen kuin ne pistää jalkaan. Kangasta kasautuu housujen yläosaan aivan tuhottomasti, ja toisessa versiossa nilkkojen ympäriltä viritys on äärimmäisen tiukka. Kunnon pussihousut siis. Toisessa mallissa muheva toppaus katoaa näkyvistä kun siihen vetää paitulin päälle, mutta silti tuntuu kuin olisi joku harsovaippa jalkojen ympärillä. Odotan valaistusta kaiken sen kankaan tarkoituksesta.

Jos joku muistaa viime kesältä, kun kommentoin näiden paikallisten halua valkaista itseään, niin taas tuli mielenkiintoinen esimerkki vastaan. Kävin manikyyrissä - ah, intialaiset manikyyrit ja pedikyyrit! - ja kassaneiti lykkäsi käteen tarjouksen, joka on suunniteltu pyhiä varten. Noin 20 eurolla olisi saanut käsi- ja jalkahoidon, kasvohoidon - ja vaalennuksen. Kun varovasti kysyin, että mites nyt, kun tää mun naama on ihan kyllin valkoinen, jotta olisiko teillä jotain sen vaalennuksen tilalle, niin neidin naama meni ihan mutrulle. Lupasivat miettiä kysymystä ja palata asiaan.

Miten ihmeessä ihmisten naamoja yritetään oikeasti "vaalentaa" 2000-luvulla? Syyllistytäänkö kenties harhaanjohtavaan mainontaan, haitallisten aineiden käyttöön, ihmisten heikolla itsetunnolla rahastamiseen? Jos täällä on viimeisen vuoden aikana kielletty tupakointi julkisilla paikoilla (toimii aika hyvin), muovipussit (toimii rikkailla alueilla) ja sallittu homoseksuaalisuus (vihdoinkin!), niin voisiko tämän vaalennusmanian suhteen ottaa edes pieniä edistysaskelia?

Orava muuten tuli yöllä takaisin. Pulut ovat tehneet boilerin päälle pesän. Jouduin eilen väistämään kadulla isoa härkää. Elefanteista ei havaintoja.

Kurrr sanoo pulu

Meillä on puluongelma. Ne kakkii meidän partsille ja huhuilee ikkunoiden takana. Huuu.. Ja mun kuumavesivaraajan päälle on pesiytynyt orava. Viimeinen havainto on kuitenkin parin viikon takaa, se sai silloin oravaluudasta ja katosi. Eläimellistä menoa.

Muuten kaikki on aivan loistavasti. Lentomatka sujui leppoisasti, taksimatkasta selvisin hengissä (tavoitteet ei ollu kovin korkealla), talo löytyi yön pimeydestä, samoin asunto ja kämppis. Molemmat on todella mukavia, ei olisi voinut paremmin sattua. Kunhan illat hieman viilenee, kämpän etupartsilla on niin mukava hengailla.. Tunnen nää seudut entuudestaan viime kesältä, joten osasin suunnistaa tikkana kantakahvilaan ja tilata maukasta paneeria iltapalaksi. Nam.

Viikonloppuna mennään kämppiksen ja toisen suomalaisen tytön kanssa käymään Haridwarissa, parin sadan kilsan päässä sijaitsevassa pyhässä kaupungissa. Pelkkää kasvisruokaa, ei alkoholia. Pyhiä rituaaleja ja vuosittainen megatapahtuma Mela. Joka 12. vuosi Kumbh Mela, jolloin Tampereen kokoiseen kaupunkiin änkääntyy kymmeniä miljoonia ihmisiä. Ihan oikeasti.

Menomatkalle varattiin sängyt ekan luokan vaunusta, elämän pikku luksusta. Paluumatkalle sain onneksi vängättyä vähän maanläheisempää menoa. Voin muuten sanoa, että lippujen tilaaminen Intian valtion rautateiden nettipalvelusta ei oo ihan helppoa. Meno-paluuseen saatiin kolmen naisen voimin tuhrattua kolmisen tuntia, ja kaiken raadannan seurauksena ollaan jonotuslistalla numerot WL 17, 18 ja 19. Mitä ikinä se sitten meinaa, toivotaan, että päästään huomenna matkaan.

Intialla ja mulla synkkaa joka tapauksessa hyvin, ihan turhaan jännitin.

Paluu rikospaikalle

Niin siinä lopulta kävi, että laitos lupasi maksaa mun lennot Delhiin jotta pääsen tekemään kerrassaan uraauurtavaa, älyllisesti kunnianhimoista ja tietysti maailmanparantavaa tutkimusta intialaisista sijaissynnyttäjistä. Sopii, kiitos, tuloksista keskustellaan joskus myöhemmin.

Starttaan matkaan heti siskon häiden jälkeen syyskuussa ja palaan joulukuun kynnyksellä. Matkakuume alkaa kummasti nousta jo nyt, on huomattavasti vähemmän kuumottavaa mennä takaisin kun tuntee muutaman ihmisen, osaa liikkua kaupungissa ja tietää mistä saa parhaat shahi paneerit. Arvostan myös reissun ajankohtaa, joka ajoittuu sopivasti kiehuvankuuman kesän ja sateiden perään. Delhissä pitäisi siis olla vielä lämmintä mutta kuivaa, täydellistä. Etenkin kun vertaa samaan aikaan Helsingissä. Eipä tarvitse tänä vuonna kahlata kahta kuukautta loskaisia katuja monot märkänä.

Tietysti reissulla pitää keskittyä tekemään ahkerasti töitä, haastateltavien löytäminen ei varmasti tule olemaan helppoa eikä aikaa ole liian kanssa. Mutta kyllä mielessä on myös mahdollinen paluu viime kesän joogakoululle, pienet ostoskierrokset Sarojini Nagarilla ja ylimääräisen lomaviikon rajattomat mahdollisuudet. Himottaisi mennä Kashmiriin, Goalle, Keralaan, Kala-kalakuttaan.. Kyllä opiskelu on taas ihanaa.

Sateen jälkeen

Moni teistä jo tietää, että kirjoitusten tyrehtymiseen oli hyvä syy. Saatiin meidän perheestä aivan yllättäen niitä kaikkein huonoimpia uutisia ja palattiin Suomeen muutama viikko sitten. Hautajaiset ovat nyt viikonloppuna. Täällä voidaan olosuhteisiin nähden melko hyvin, joten ei huolta.

Kookosöverit

Vedin liikaa kookosta, nyt on huono olo. Viime päivinä oon nimittäin ottanut missioksi ostaa vihannes- ja hedelmäkojuista kaikkea vierasta. Vähän opiskelijabudjetin eksotiikkaa ennen seuraavaa reissua. Ensimmäisenä mukaan lähti papaija - en ole koskaan Suomessa ostanut yhtään. Papaija oli taivaallisen makuinen, ja kauniskin vielä. Siitä aukesi meidän talouden papaijahanat, olen kantanut niitä kotiin kilokaupalla viime viikon lopulta laskien. Toinen aluevaltaus olivat passion-hedelmät. Niitä myydään täällä kilohinnalla, eivätkä kustanna paljoa. Aika jänniä lötköjä, mutta ainakin eilisen jugurtin (ensimmäinen maitotuote sitten Suomen) seassa toimivat kelvollisesti. Estetiikka ei tosin ollut parhaasta päästä. Passionien ostamiseen liittyi mehukas swahilikömmähdys. Tässä kielessä hedelmä on tunda, monikossa matunda. Kun löytöretkeilijä-asenteella varustettuna kyselin vihannespojalta passionin nimeä, en vielä tajunnut sen olevan passion. Suomeen tuodut lajitoverit kun ovat paljon ryppyisempiä ja tasakokoisempia. Poika sitten totesi, että sehän on tunda. Minä siihen, että tokihan se on tunda juu, mutta millainen. Että mikä sen nimi on, kwa Kiswahili. Johon poika taas, että no tunda! Well no shit Sherlock, ajattelin, ja annoin olla. Eivät nämä paikalliset nyt taas ymmärtäneet, mitä mä yritin kielimuurin yli viestiä.

Seuraavana päivänä istuin kielikurssilla (palataan tähän kohta), ja satuttiin puhumaan hedelmistä. Noh, niinhän siinä kävi että passion-hedelmä on swahiliksi - mitäpä muutakaan kuin - tunda! Siis kuka menee nimeämään hedelmän ihan vaan hedelmäksi?! "Juu, meillä on Suomessa paljon näitä puita ja järvissä paljon kalaa."

Viime kirjoituksesta on aikaa. Meillä meni nimittäin viime viikonloppuna sähköt, ja niitä saatiin odotella takaisin leppoisat viisi päivää. Pimeä tulee puoli seiskan aikaan, joten iltaisin ei hirmuisesti netissä surffailtu tai leffoja katseltu. Läksytkin jäi välillä tekemättä, aijai. Me tietysti soitettiin heti Tanescolle, paikalliseen sähköyhtiöön, että tulkaa apuun. Lupasivat tulla, eivät tulleet. Odotettiin himassa hikoillen, kun tuuletinkaan ei tietysti toiminut. Kaiken lisäksi oltiin juuri palattu minibreikiltä Bagamoyon kaupungista. Oltiin siis tavallista rähjäisempiä, eikä vettäkään ollut siunaantunut kun isäntäperheellä on lauantaisin pyhäpäivä. Keksittiin onneksi pelastautua lähtemällä salille (tähänkin palataan pian), jossa on aivan villin hieno meininki kun on aina juoksevaa vettä (joka tulee ihan oikeista suihkuista), kunnon sauna (nii-in) ja ulkona uima-allas. Sähkömies eli fundi umeme ei ollut saapunut vielä silloinkaan, kun palattiin. Eikä tullut sunnuntaina, ei maanantaina tai tiistaina. Vaikka sekä minä, Kari että meidän vuokranantaja Rachel soiteltiin linjat kuumina Tanescoon niin aamuin, päivin kuin illoin. Krediittikin loppui puhelimesta, ja silti sedät oli aina yhtä vilpittömän yllättyneitä meidän sähkökatkosta ja ottivat samat tiedot kiltisti ylös sen seitsemän kertaa. Lopulta keskiviikkona Rachelilla napsahti. Puoli kymmenen aikaan illalla se lähti tohinalla Tanescon toimistoon. Toimistolla se oli ilmoittanut, ettei suostu lähtemään ilman fundia, piste. Ja sedät tuli mukaan!

Oli villiä seurata, kun fundi-tyyppi normaalivermeissä kiipesi huterilla tikkailla sähköpylvääseen samalla kun toiset tyypit sohotti sen suuntaan alhaalta valoa. Seurasi sähköjohtojen tökkimistä ja epämääräistä fiksailua, mutta niin ne sähköt vaan tuli takaisin. Koko hommaan meni ehkä vartti.

Viimeiset kolme viikkoa on hujahtanu koulun penkillä, Kari kävi swahilin alkeet ja mä intermediate-kurssin. Aikamoista tykitystä, sanoisin. Kurssi on kyllä ollut tosi hyödyllinen, toisin kuin yliopiston tarjonta, joka on hieman vaatimattomampaa tasoa kuin kotipuolessa. Jottei tekeminen loppuisi kesken, otettiin myös kuukausipassit läheiselle salille. Mä oon kiltisti käynyt Karin kanssa nostelemassa puntteja, rauh. Parasta salissa tosin on se sauna, joka on ihan aitoa tavaraa. Taitaa olla ruotsalaisten peruja, mutta menköön. Kun ekaa kertaa pääsin täällä istumaan puisille lauteille, palasi henkinen rauha ja tyyneys kertaheitolla. Joskus hikoilu voi vaan olla aivan törkeän mukavaa.

Aktiviteetti numero kolme: opettajan leikkiminen. Yliopistolla on vuosia pyörinyt proggis, jossa opiskelijat opettavat erään torin käsityöläisille englantia, ja ajattelin mennä katsastamaan touhun. Huippu tunnelma, aivan mielettömiä tyyppejä opiskelemassa, tykkäsin. Meen huomenna pitämään sinne osallistavan harjoituksen oppilaiden motiiveista, niin voidaan hieman miettiä, että mitä kaikkea siellä voisikaan opettaa, mikä olisi hyödyllisintä. Koko touhusta puuttuu vielä kunnon rakenne, joten mun organisointihimo pääsi luonnollisesti valloilleen. Jos kukaan opettajaystävä sattuu lukemaan tätä, niin onko teillä sattumalta englanninmatskua, jota voisitte jakaa?

Sitten loppuun pieniä ilouutisia. Pääsin läpi kammottavasta tilastotieteen tentistä, jossa kävin juuri ennen lähtöä. Aivan tajutonta. Eikä edes ykkösellä läpi vaan kakkosella! Uusi matemaattisen lahjakkuuden tähti on syttynyt! Toinen huippujuttu on se, että sain mun gradulle ohjaajan. Ja vieläpä tosi mielenkiintoisen Intia-ekspertin. Jospa ne paperit olisi kädessä jouluun mennessä, niin saisi tämäkin opintosaaga arvoisensa lopun.

Nyt se alkoi

Ikinä tullut varmaan näin paljon vettä! Edes Delhissä! Ropina saa korvat lukkoon, pyykit huuhtoutuvat toistamiseen narulla.. Jotenkin hirmu hienoa, sama fiilis kuin mummolan vintillä kesäukkosten aikaan. Tykkään.

Hyvä pöperö, hyvä mieli

Kulinaristiset elämykset ovat tässä blogissa jääneet aivan liian vähälle huomiolle. Nyt on hyvä aika korjata asia, pöydälle on avattu viimeinen pussi salmiakkia (kiitos läksiäisihmiset, mmm-mm..) ja, hetkinen nyt --

Karkasin äsken Karin huutoja kohti keittiöön, siellä oli iso lisko! Mahtavaa! Se tosin ehti karata meidän takaovesta ennen kuin sain kameraa esille, mutta tulipa ainakin todistettua ettei meidän ovet pahemmin luontoa pidättele. Mun pitäisi selkeästi perustaa joku Oi Miten Jännä Otus Tuollakin Menee -blogi, sillä täällä riittää aivan pohjattomasti kommentoitavaa. Esimerkiksi juuri nyt Kari raahasi mun nenän eteen pari tuntia sitten ostetun leipäpaketin. Pääsin kotiin tullessa sanomasta, että nyt kyllä pysyvät muurahaiset poissa, kun on ihkauusi pussi ja teipillä suljettu suu, ja laitettiin leipä vielä tottuneesti roikkumaan hyllynreunaan isketystä naulasta. Mutta muurahainen on pirullinen, kiero eläin. Siellä niitä nyt taas on, pikkuruisia, rusehtavia kavereita, ravaamassa ympäri meidän toasteja. Alkaa pikku hiljaa sylettää. Kari harkitsee ruokien myrkyttämistä Doomilla, "katsotaan kuka kuolee ensin!", itse käristän murkut aamuisin pannulla leivän mukana ja syön ne. Haa!

Muurahainen on muuten swahiliksi sisimizi. Kuvaa osuvasti kuhinaa, joka käy päivin öin pitkin seiniä ja ikkunanpieliä.

Nyt kun harhauduin aiheesta, niin harhaudutaan kunnolla. Illalla kohdattiin asunnon tähän asti suurin torakka, ja taas oli Tohtori Doomille käyttöä. Aamulla mua kuitenkin odotti sydäntäsärkevä näky, kun edellisillan rehvakas hyönteinen makasi keskellä lattiaa selällään ja heilutti anovasti yhtä tuntosarvea. Se oli parka saanut melkein tappavan annoksen myrkkyä, mutta jäänyt kitumaan koko yöksi paikoilleen. Paha mieli. Otin tietysti lenkkarin ja kävin liiskaamassa sen takapihalle - kunnon laupias samarialainen.. - mutta vieläkin on kamala syyllisyys päällä. Kyllä mä ötököitä tapan, älkää nyt käsittäkö väärin, mutta en varsinaisesti haluaisi kiduttaa niitä tarpeetomasti tuntikaupalla, varsinkaan kun mä nyt en mitenkään inhoa koko torakoita. Ne tän maan sitä paitsi tulee perimään, kannattaa alkaa ystävystyä aikaisin.

Torakoista ruokaan, how convenient. Meillä ei ole jääkaappia, pakastinta, uunia tai mitään keittiövälineitä. Se jättää vaihtoehdoiksi lähinnä keitetyn riisin ja paistetut, wokatut, haudutetut tai silputut ja mössätyt vihannekset. Niitä maustetaan pilipilillä, paikallisella chilikastikkeella, soijalla ja chutneylla, valkosipulilla ja tymäköillä minichileillä. Kaali on myös pop, sitä saa muutamalla kymmenellä sentillä koko kerän ja sitä riittää vaikka viikoksi.

Koska meillä ei ole suuria edellytyksiä olla Tandala Streetin jamieolivereita, syödään suhteellisen paljon ulkona. Masun saa täyteen parhaimmillaan alle eurolla, mutta yhtään siistimpi paikka tai mielikuvituksellisempi sapuska hilaa hintaa ylös päin. Paikallinen menu keskittyy vahvasti ugalin, paksun maissupuuron, ja riisin ympärille. Ugalia testattiin heti kärkeen keskustan YWCA:lla, mutta ei oikein löydetty sitä juttua. Aivan kuin olisi keittänyt kattilallisen tuhtia mannapuuroa, mutta jättänyt kyydistä maidon, suolan ja ylipäänsä maun. Tansanialaisille ugali on kuin meille ruisleipä tai keitetyt perunat, melkoinen instituutio. Sitä nautitaan lihan, maksan, kalan, mchichan eli eräänlaisen pinaattipaistoksen tai papujen kera. Saman setin voi lisätä riisin rinnalle. Kun tilaa kalaa, saa kalan. Päineen ruotoineen kaikkineen. Yleensä fisu on myös iso, yliopiston ruokalassakin pää valuu lautasen toista puolta ja pyrstö väpättää toisella laidalla kun luovii paikalleen istumaan. Olen kummasti alkanut siirtyä papuihin ja herneisiin, unohtamatta aivan taivaallisia hedelmälautasia, joita yliopiston kahvila myös tarjoilee. Alle eurolla saa ison keon siinä nenän edessä kuorittuja ja silputtuja, tuoreita, paikallisia hedelmiä: papaijaa, mangoa, vesimelonia, appelsiinia, ananasta, banaania, ja lisäksi sekaan heitetään avocadoa ja kurkkua.

Darissa käytetään järjettömästi ruokaöljyä, suolaa, ketsuppia ja ranskalaisia perunoita. Yllättävää, ainakin mulle. Lähes jokaisessa tienvierikuppilassa on lasivitriini, johon on kasattu ranskiksia ja kananpaloja, sekä usein mishikaki-lihavartaita. Myös munia on aina saatavilla, ja paikallinen erikoisuus onkin chipsi mayai eli ranskikset munalla. Perusidea on sama kuin espanjalaisten tortilla de patatasissa, eli öljyssä paistettujen perunoiden sekaan heitetään vatkatut munat, käännetään kerran ja herkku on valmis. Täällä setti syödään pilipili-kastikkeen, runsaan suolan ja ketsupin kera. Jopa yliopistolla on oma pikaruokakoju näitä herkkuja varten, munakasvirityksen saa noin 60 sentillä.

On muuten sekä mielenkiintoista että upeaa, etti Darissa ole yhtään Mäkkäriä. En varmaan koskaan ole ollut isossa kaupungissa, jossa kultaiset kaaret eivät olisi vilkkuneet katujen varsilla. Täällä dominoi eteläafrikkalainen Steers, jonka burgerit toki testattiin mielenkiinnosta. Karamelisoitu sipuli-juustohampurilainen kasvispihvillä oli yllättävän hyvä veto, suosittelen jos satutte näille nurkille.

Lopuksi täytyy lausua jokunen ylistävä sana Darin intialaiselle yhteisölle. Läheisessä Talk of the Town -inkkupaikassa on nimittäin aivan järjettömän hyvät sapuskat. Katkarapu biryani ja paneer tikka masala valkosipulinaanin kera.. Aijai. Eikä matkaa onnelaan ole kuin kilometrin verran. Kiitos, Intia, kiitos.

Noiduttua

Taikausko elää ja voi hyvin Tansaniassa. Suomi-tytöllä on tässä taas lievän kulttuurishokin paikka. Sen lisäksi, että meikäläisittäin tavalliset uskonnot ovat näkyvästi läsnä jokapäiväisessä elämässä, saa lehdistä lukea aivan käsittämättömiä juttuja noitatohtorien värväämistä teloitusjoukoista, joita ei maaseudulla saada kuriin edes hallituksen voimin. Varpaillaan saa olla jos naapurin sato epäonnistuu tai yhteisöä kohtaa muu kurimus: kirotun tappamalla vitsaus saattaa poistua.

Erityisen kurjasti menee Tansanian albiinoilla. Tilanne on itse asiassa sietämätön, viime vuoden aikana ainakin 20 ihmistä tapettiin silkan taikauskon ja ennakkoluulojen vuoksi. Vuodesta 2007 kuolonuhreja on kertynyt jopa 50. Albiinojen ruumiinosien, kuten hiusten, sukuelinten tai veren uskotaan tuovan omistajilleen vaurautta, joten makaaberi kauppa poppamiesten ja tilaajien välillä käy kuumana. Useissa tapauksissa murhattujen albiinoiden sukulaiset ovat olleet mukana rahastamassa perheenjäsenillään, ja ovat osallistuneet näiden väijyttämiseen ja tappamiseen. Lisää voi halutessaan lukea vaikka täältä.

Aivan käsittämätöntä meininkiä. Päiväntasaajan leveysasteilla ei muutenkaan ole helppo kärsiä pigmenttihäiriöstä, kulkea verhottuna pitkiin vaatteisiin, aurinkolaseihin ja hattuihin. Varsinkaan, kun resurssien puutteen vuoksi albiinoilla ei useinkaan ole varaa suojavoiteisiin. Sama kuin mut pistäisi viikoksi makaamaan rannalle ilman mitään suojakertoimia, melko varma kuolemantuomio. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa onkin harvinaista, että albiinot elävät yli 40-vuotiaiksi, suurin osa kuolee ihosyöpään alle kolmekymppisinä. Eli aika lailla mun iässä. Sitten saa vielä pelätä alituiseen ja aiheutetusti, että kotioven takana seisoo joku hullu veitsi kädessä ja yrittää hakata käden, jalan tai pään irti.

Pistää vihaksi.

Samoin taisi pistää Tansanian pääministerillä Mizengo Pindalla. Muutama viikko sitten hän nimittäin antoi lausunnon, jossa kehotti ihmisiä tappamaan itse teosta napatut albiinojen murhaajat siihen paikkaan. Silmä silmästä. Ei kovin poliittisesti korrektia. Kun ministeriltä pyydettiin tarkennusta kommenttiin, hän ensi alkuun sanoi tarkoittaneensa joka sanaa. Muutaman päivän kuluttua Pinda kuitenkin pyörsi puheensa ja kertoi pyytäneensä ajattelematonta kommenttiaan anteeksi, tietysti jumalalta.

Kummastuksia

Mun mielestä Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa on aivan harhaanjohtava rallatus. Mitä ihmeellistä siinä muka on, jos siilillä on piikit ja linnulla höyhenet? Mutta kun auringosta ja aalloista nuutuneena nojailee veneen kaiteeseen ja yhtäkkiä kalat alkaa lentää vedessä - tästä mä olisin kirjoittanut laulun! Lapsenomaista riemua, taas, mutta mitä muuta voi tehdä kun parvi lentokaloja ampaisee syvyyksistä pinnalle ja liitelee ilmojen halki? Nyt seuraa tätimäinen kommentti: kunpa veljenpojat ja siskontyttö olisivat olleet näkemässä, ne ois varmaan fanittanu just samalla intensiteetillä.

Lentokaloista tuli myös mieleen kaikenlaisia höpöjä. Ensinnäkin Super Mario Bros kolmonen, pelien aatelia. Siinä on kenttä, jossa pitää varoa lentokaloja, muuten käy kalpaten. Mä oon hieman pettynyt, että mun arvostamassa klassikossa sotketaan huoletta totta ja tarua, siis ensin on lohikäärmettä ja prinsessaa ja lentävää hollantilaista, ja sitten nämä kalat jotka onkin aivan totta! Vai meneekö ne sittenkin samaan sarjaan kuin sieniä nappailevat putkimiehet? Onko sekin totta? Sanna? Toisekseen mun oma hilpeys lentokaloista muistutti eräästä kohtaamisesta Espanjassa. Tapasin siellä amerikkalaisen pojan, joka halusi kovasti kuulla Suomesta. Latasin tietysti pöytään tuhannet järvet, yöttömät yöt ja revontulet, saunan, joulupukin ja porot. Tähän poika naureskeli hieman, mutta vakavoitui kun en näyttänyt ymmärtänyt vitsiä. Katsoi mua hetken kunnes lausui: "You were being serious?! I always thought reindeer were fictional!" Jos joulupukki on satua on porojenkin oltava. Loogista sinänsä.

Tänään oli jälleen Tuulin ja Garyn retkipäivä, kohteena Bongoyon saari Darin edustalla. Käytiin viime viikolla toisella samantyyppisellä paratiisirannalla eikä haluttu jumittua yhteen vaihtoehtoon, parempi selvittää koko kattaus loppuaikaa silmällä pitäen. Molempi parempi, ekalla saarella oli upean kirkasta vettä jossa kelpasi snorkkeloida kaloja ja koralleja sateenkaaren väreissä, tänne toiselle pääsi helpommin - ja siellä oli ne lentävät kalat. Bongoyon vedet oli hieman sameat, epäiltiin että syypäitä on Darin sataman läheisyys ja saaren edustaa hipovat kalastusalusten reitit. Sameus toi snorklaamiseen hämyistä fiilistä, tappajahaitunnelmaan virittäytyminen kävi kuin itsestään. Coco Beachilla, Darin diplomaattialueen tunnetuimmalla rannalla oli tän vuosikymmenen alussa syöty viisi ihmistä, hyh. Aloin taas muistaa, miksen koskaan ole halunnut suorittaa sukelluskorttia.

Meidän äidin puolen suvulta on periytynyt mulle jonkinasteinen vedenalaisten objektien pelko. Olen siis mallioppinut kammoamaan uppotukkeja ja järviin ajettuja kivikasoja pienestä pitäen. Pelko kulminoituu turoihin, siis järviin tahallaan aseteltuihin oksakasoihin, jotka houkuttavat kaloja ja kalastajia. Veden pinnalle näkyvät vain ylimmät limaiset oksat, loppu hirvitys on uppeluksissa. En tiedä mitään kamalampaa, kuin jos joku pudottaisi mut turon kohdalla järveen. Tai totta kai tiedän, mutta nyt puhutaankin irrationaalisista peloista.

Tähän samaan kauhun kategoriaan, joskin lievempinä, menevät ne muut veden alla häälyvät asiat, kuten riippakivien narut, suuret kivet ja sekalaiset kasvustot. Tai - takaisin Bongoyolle - laivat. Kuten ollakaan, siinä saaren edustalla joku oli aikanaan töräyttänyt laivan karille (heh heh). Hylky oli laskuveden aikaan juuri ja juuri peitossa, vain yksi ruosteinen kulma näkyi pinnalle. Tietysti parhaat korallit oli juuri sillä suunnalla, ja niin me räpylöitiin kohti samean veden keskellä häälyvää möykkyä. Kieltäydyin ehdottomasti astumasta vaaravyöhykkeelle. Gary jokseenkin vähemmän neuroottisena ihmisenä molski menemään ja palasi kertomaan, että olihan siellä hylyn ympärillä tietysti isommat ja hienommat ja varmaan älykkäämmätkin kalat kuin missään muualla. Hetken vettä sotkettuani ylpeys voitti ja puoliksi uin, puoliksi annoin raahata itseni ("älä vaan päästä irti kädestä - laivaa ei saa mennä kahta metriä lähemmäs - jos tulee paniikki niin äkkiä pois") raadon ympäri. Hyi miten inhottavaa. Mutta taas on kuukauden uusi asia plakkarissa.

Uuden aikakauden alku?

Juuri kun pääsin hehkuttamasta Darin daladala-kulttuuria, julkaistiin päivän Guardianissa juttu suunnitteluvaiheeseen edenneestä Dar es Salaam Rapid Transportista, eli nokkelasti Dartista. Kesä-heinäkuun vaiheessa Darin vilkkaimmille tieosuuksille on määrä alkaa rakentaa modernia bussiverkostoa. Ei kuitenkaan hätää - kaikki pääsevät varmasti tahtoessaan kokemaan vauhdin hurman daladaloissa, sillä kuusivaiheisen proggiksen toisen vaiheen uskotaan valmistuvan 2012, loppujen neljän vaiheen alusta tai lopusta ei ollut ennusteita. Kumma miten tällaiset kehitysaskeleet välillä aiheuttavat selittämätöntä muutosvastarintaa. Aivan kuin ihmisillä olisi hirmu mukavaa minibussien ahtaudessa. Kai daladaloihin on jo päässään ehtinyt liittää jotain kehariromantiikkaa, jota paikalliset tuskin arvostavat pennin vertaa.

Huomenna alkaa koulu, vihdoin. On käsittämättömän vaikea olla tekemättä mitään "järkevää", vaikka tiedän että tekemisen puute on historiaa heti kun saan jonkun rutiinin päälle yliopiston suhteen. Mukava maisteriopintojen yhteysmies lupaili jopa, että saan laitoksella käyttää jaettua toimistotilaa jossa on langaton netti ja työpöytä. Mainiota, täällä kotona meillä on vain matala sohvapöytä ja lököilyyn sopivat upottavat sohvat, jotka ei liiemmin motivoi gradun puurtamiseen. Jopa mun hakemukset ovat selviytyneet UDSM:n byrokratian hampaista ja saanen oleskeluluvan viikon alkupuolella. Ei luvalla juuri mitään tee mutta opiskelua varten se on pakollinen, joten olenpahan sitten pari kuukautta Tanzanian resident. Luentoja mulla on vain kahtena päivänä viikossa, maanantaisin ja tiistaisin, ellen nyt innostu ottamaan jotain ekstraa.

Loput päivät aion himmailla läheisessä Research on Poverty Alleviationin eli REPOAn kirjastossa. Siellä on ilmastointi, rauhaa, tuoretta tutkimuskirjallisuutta ja sydäntälämmittävän mukava henkilökunta. Kuinka herttaista oli esimerkiksi seuraava: ostin perjantain lounastaolla, kirjaston ollessa tunnin kiinni, paikallisittain kalliin täysjyväleivän läheisestä leipomosta. Tavoilleni uskollisena unohdin sen kirjastoon, enkä huomannut kömmähdystä ennen kotiovea. Kun itseeni turhautuneena ja täysjyväleivän himoissani avasin koneen, oli inboxiin jo ehtinyt ilmestyä viesti otsikolla "RE: Left bread in REPOA library", jossa virkailija selitti jotenkin päätelleensä että leipä saattaisi olla mun, ja oli kaivanut sähköpostiosoitteen asiakastietojen uumenista. Viestin tärkeysluokaksi oli merkatty ykkönen, huutomerkillä! Liikuttavaa huolenpitoa, kertakaikkiaan.

Aurinko aurinko plaa plaa plaa

Siellähän se taas paistaa, tietysti. Kuten joka ikinen päivä, kuudesta kuuteen, säälimättä. Meillä oli tullessa neljä purkkia aurinkorasvaa, kertoimin 20, 30, 40 ja 50. Kaik on mänt. Palovammojen eliittiin kuuluu symmetrinen pyörylä oikeassa polvessa, kymmenen sentin kaistale oikeasta ranteesta ja sandaalien paljastamat läikät jalkapöydissä. Lisäksi kaikki kehosta eri suuntiin ulottuva tai paljastuva palaa armotta, joten Garylla on kärvähtänyt otsa ja mulla peba - yllätys. Alan ymmärtää ihmisten verhoutumista joko kangoihin tai muslimihynttyisiin päivä päivältä paremmin.

Posta - Kawe

Täytyy myöntää, että ensi alkuun Darin julkiseen liikenteeseen meni järki. Taksien ja bajajien - paikallisten riksojen - lisäksi tarjolla on ainoastaan minibussien eli daladalojen mystinen verkosto. Daloja näkee suhaamassa lähes kaikissa kaupunginosissa, ihmisiä seisoo kadunkulmissa ja pysäkeillä odottamassa, hyppää kyytiin ja katoaa asioilleen. Ulkopuoliselle järjestelmä on kuitenkin alkuun visusti suljettu. Ei ole aikatauluja, ei reittikarttaa, eikä tietoa pysäkeistä. Ei auta muu kuin kysellä ja kokeilla.

Ensimmäisellä viikolla harrastettiin yritystä ja erehdystä, tai yritystä, hermojen menetystä ja taksikyytiä. Lopulta meidän isäntäperheeltä, puolitutuilta ja Suomen vahvistuksilta oli saatu kootuksi tarpeellinen määrä tietoa reittejä koti-yliopisto ja koti-keskusta varten. Yliopistolle meno vaatii ensin parinkymmenen minuutin reippailun ison tien varteen, siitä daladalalla Mwengeen, jossa vaihto Ubungon bussiin, ja sillä perille. Vaikka manööveri vaikuttaa työläältä, ei matkaan loppupeleissä kulu sen kauempaa kuin Stadissakaan, kolmisen varttia.

Myös daladalojen käyttäytymiskoodi alkoi avautua: kun konda eli sisäänheittäjä / rahastaja viittoilee kysyvästi ohiajavasta dalasta, pitää jotenkin ilmaista onko aikomassa kyytiin vai ei. Tarpeen tullen kyytiin mennään riippumatta siitä, onko kyydissä jo kolme vai 30 ihmistä, aina mahtuu yksi lisää. Istumapaikat ovat kullan arvoisia, kun taas seisomapaikoilla huojutaan, hikoillaan ja kasvatetaan habaa - pystyssä pysyminen suht matalakattoisissa, täyteen survotuissa ja liikuvissa metallilaatikoissa on yllättävän fyysistä puuhaa. Kädet lipsuvat otteesta kun hiki pukkaa pintaan, sormet puutuvat kun veri ei kierrä. Mutta näin porukka matkustaa, päivästä toiseen, ja niin matkustetaan mekin.

Konda huutelee matkan varrella paikkojen nimiä, ja pois mieliessään tulee huudahtaa shusha. Kun kyyti hidastaa, ängetään takarivistä kohti ovea, ihmisten liki ja yli ja välistä, miten vaan tavoitteen parhaiten saavuttaa. Maksu tulee hoitaa viimeistään nyt, jollei konda ole kolikkojaan kilkutellen perinyt 300 shillinkiä jo matkan varrella. Kuski taas tietää hidastaa ja kaasuttaa kondan viestityksen perusteella: ikivanhojen minibussien ja pakujen metalliseinät tai katto kumahtavat kopauttaessa merkiksi kyytiin poimittavasta tai kyydistä jätettävästä asiakkaasta.

Meidän alkuaikoja Darissa on piristänyt eräs kirja, joka on viimein mainittava ja jota on jopa lainattava pätkä. Kyseessä on Eero Paloheimon Tämä on Afrikka, jossa tämä ex-kansanedustaja ja puurakentamisen professori kertoo matkoistaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Kiitokset Joulupukille, kirja on luettu ja siitä on keskusteltu yhtenä jos toisenakin iltana. Erityisen osuva on Paloheimon kuvaus daladaloilla, tai Kenian matatuilla matkaamisesta:

"Kun kaikki seisomapaikatkin on miehitty, lähdetään liikkeelle. Ensimmäiseksi ajetaan ottamaan bensaa, ilman sitä ei matkustus onnistu. Kaikki odottavat kärsivällisesti. Bussi kitisee ja kolisee, narisee ja naukuu, ikkunat helisevät, jouset lyövät pohjaan ja ihmiset bussin sisällä litistyvät toisiinsa, siten että kovat ruumiinosat kuten kyynärpäät uppoavat vierustoverin pehmeisiin ruumiinosiin kuten vatsaan ja rintoihin. Vasemmalla puolellani istuu laihahko mies ja oikealla puolella nuori pullea nainen. Laiha mies uppoaa minuun ja minä naiseen. Kulkuneuvo on kuin purkillinen sikanautaa."
Eero Paloheimo 2007: 422-423

Hetkittäisestä epämukavuudesta huolimatta olen suunnattoman vaikuttunut daladaloista. Miettikää nyt: minibussit ovat yksityisten henkilöiden omistuksessa, mutta siitä huolimatta ne kulkevat säännöllisesti, usein, ja veloittavat saman maksun kaikilta. Kaikki matkustajat pääsevät kyytiin, ja miltei missä tahansa saa jäädä myös pois. Bussit eivät aja turhaan tyhjänä, joten ympäristön kannalta ne ovat mitä mainioin esimerkki autojen hyötykäytöstä. Tietysti mukaan pitäisi laskea alituinen kaasuttelu ja jarruttelu, käytetty polttoaine, autojen ikä ja sen mukanaan tuomat päästöt ja varmasti monta muuta asiaa. Siitä huolimatta, jos täysiä daladaloja ja Helsingin ja Nurmijärven väliä jatkuvasti lipuvia, hulppeita mutta lähes tyhjiä luksusbusseja vertaa toisiinsa, kallistuu pian daladalojen hyötysuhteen puolelle.

Lisäksi daladaloissa on fiilistä. Swahilinkielisen bongo flavan jytke tai kiihkeä jalkapalloselostus yhdistettynä kollektiiviseen hytkymiseen tuo ihmisiä lähemmäs toisiaan. Varsinkin ex patit vaihtavat keskenään paljonpuhuvia, mutta lämminhenkisiä katseita, ja usein naisille ja mzunguille tarjotaan pyytämättä istumapaikkaa.

Sansibarilla oli käytössä samantyyppinen systeemi. Minibussien sijaan käytössä olivat kuorma-autot, joiden lavoille oli rakennettu katos ja laitoja seurailevat penkit. Niillä sitten kyyhötettiin kuoppaisilla, pöllyävillä teillä, aikuiset ja lapset, kalatynnyrit, kanat kasseissa, ja muutama mies roikkumassa takapuskurilla. Vienon hymynkareen sai huulille liikennemerkki, joka pyykkilautatietä puolisen tuntia ajattuamme varoitti: "Bumps ahead!"

Wazungu!!

Älytöntä sinänsä, mutta viiden päivän safarista päällimmäisenä jäi mieleen - lapset. Meidän reissu ei nimittäin suuntautunut niihin kuuluisimpiin puistoihin, kuten Serengetiin tai Ngorongoroon, vaan etelään Mikumiin, Ruahaan ja Udzungwa-vuorille. Siellä ei vilise turisteja samaan malliin kuin pohjoisessa, varsinkaan nyt kun matkailun suhteen on menossa vuoden hiljainen vaihe. Lapset ovat siis vilpittömän kiinnostuneita jeepillä ohi huristelevista tai kylänraitilla kuljeskelevista valkonaamoista. Paras reaktio oli, kun ajettiin yhteen pieneen kylään Ruahan kansallispuiston liepeillä ja meidät tieltä pongannut pikkupoika leväytti silmät selälleen ja karjaisi ääni särkyen: "Wazungu!!!!" Siis eurooppalaisia, valkoisia ihmisiä! Kasvoilla oli hyperinnotunut ilme, ja sitten juostiin vähän matkaa auton perässä ja huidottiin. Vähän pudottiin.. Jotkut lapset olivat myös niin luovia, että kehittelivät wazunguilusta lauluja, joita rallattelivat pihoillaan samalla kun vilkuttivat meille kummajaisille. Bless.

Oli se safari muutenkin älytön kokemus. Varsinkin ekana päivänä oli vaikea tajuta, että siinä niitä kirahveja, seeproja, leijonia, norsuja, virtahepoja ja impaloita nyt vilistää, eikä taustalta kuulukaan Avarasta luonnosta tuttua juontajan ääntä. Itse asissa ei kuulunut muuta kuin, no, luontoääniä, puistoissa vallitsi täysi hiljaisuus. Ei muita ihmisiä, ei liikennettä, ei mitään. Täysi rauha.

Ehkä hienoin juttu oli, kun Ruahassa pongattiin vanha urosleijona, kunnon lion king, jota saatiin pitkään seurata aivan lähietäisyydeltä. Lopulta ajettiin sen ohitse aivan parin metrin päästä ja tyyppi katsoi hetken verran suoraan silmiin. Keltaiset silmät. Tuuhea harja. Villiä. Eläimistä oli myös hauska tehdä täysin epäasiallisia havaintoja, kuten että seeproilla on tosi muhkeat takamukset, tai että kirahvit on suhteellisen hölömön näköisiä kun ne tuijottaa sua hievahtamatta minuuttikaupalla. Kirahvit on myös hirmu ujoja, ne kipittää saman tien puskiin (pää voi jäädä näkyviin, se ei ilmeisesti haittaa) kun niitä lähestyy. Ja niiden juoksu näyttää kummallisella tavalla hidastetulta. Ihme otuksia. Kuka tuollaisen suunnittelisi jos olisi ihan tosissaan?

Riemastuttavin oivallus tuli siitä, että jos Simba tulee swahilin leijona-sanasta, niin Pumba tarkoittaa tietysti villiä sikaa! Ja pumbiahan riitti! Isoja ja pieniä, kaikki yhtä älyttömän näköisiä. Ei tsiisus. Mangusti ei sentään ole swahiliksi timon, mutta niitäkin nähtiin. Eli viihdettä oli kyllin, mutta meidän Big Five ois varmaan leijonan lisäksi pumba, mangusti, pyhä pillerinpyörittäjä ja savannilla vilistävät kanalinnut, jotka auton lähestyessä säntäili aina yhtä sekavan näköisesti eri suuntiin. Oikeasti viisikosta saatiin ruksattua kolme, eli jellonan lisäksi ronsu ja puhveli. Jäljelle jäivät sarvikuono ja leopardi, mutta ehkä elämästä selviää ilman kaikkia rasteja ruudussa.

Varsinaisen savanniosuuden jälkeen käytiin myös Udzungwa-vuorilla pongaamassa apinoita. Joku shakespeare on nimennyt vuoret Tansanian Galapagos-saariksi, niin paljon alueella kuuluu olevan endeemistä floraa ja faunaa. Puisto ei pettänyt odotuksia. Ensinnäkin voidaan nyt sanoa, että sademetsän nimi on todella ansaittu. Ei ollut mikään auringonpaiste-happyhappy-joyjoy-metsä, vaan vettä tuli kuin esteristä! Tässä maassa monesta suihkusta tulee vähemmän ja pienemmällä paineella! Kaiken sen sateen keskellä meidät tutustutettiin mitä kummallisimpiin kasveihin: yksi puu on niin myrkyllinen, että sen mahla tappaa ihmisen hetkessä; toinen taas tappaa muita puita kietoutumalla vuosikymmenien aikana niiden ympärille ja rusentamalla ne kuoliaaksi (ken ei vielä usko fantaasiaan, lukekoon tarua kohdasta synkmetsä; toisena kommenttina: mikä näitä puita oikein vaivaa?!); kolmas on verhonnut itsensä sellaiseen limaan, ettei edes apinat pysty kiipeämään sen runkoa pitkin ylös. Eikä tässä vielä kaikki. Kun sateen keskellä rämmittiin metsän hämyssä, tuli meitä yhtäkkiä vastaan - iso rapu! Sellainen sivuttain liikkuva, saksilla varustettu, hämmentävän kookas yksilö. Vuorella! Ne kuulema asuvat vesiputouksissa, siellä vuorellaan. Selvä.

Kaikesta tästä olisi hirmu kiva laittaa kuvia näkyviin, mutta meidän nettiyhteys ei ole samaa mieltä. Yhden kuvan lataamiseen menee noin kymmenen minuuttia, eikä mun hermot vielä kestä moista. Ehkä sitten kun tää hitaampi elämänrytmi ottaa oikein kunnolla vallan..

Dar Alive

Darissa. Elossa. Dar Alive on myös meidän lähin hulppea rantabaari, valkoista santaa ja näkymät Intian valtamerelle.

 

Del Monte
Viimeiset seitsemän päivää on menny rehelliseen säätämiseen. Ensin säädettiin itsemme tänne nevadaan, sitten on säädetty nevadaa toimimaan. Nyt maailma alkaakin olla valmis, ja meillä on 'omassa' 3h+kk+kph:ssamme niin kalusteet, vettä, ruokaa, hyttysverkko, netti kuin pikkuruinen 'joogastudio'. Ei paha! Vettä tosin tulee satunnaisesti, mutta päivittäin sentään. Netti taas pelaa kuin unelma, etenkin kun ottaa huomioon miten tavan nettikahviloissa saa hikoilla jos yrittää edes kahlata sähköpostinsa läpi tunnissa.

Matka tänne oli yllättävän kivuton, mitä nyt oltiin jatkolennon koneessa Zurichista Nairobiin seitsemän minuuttia ennen lähtöä. Lentoemot vaan totesi meidän punaisille naamoille ja vinkuvalle hengitykselle että "just in time!" Matkatavarat ei tietenkään olleet yhtä nopeita jaloistaan ja jäivät Zurichiin hengailemaan, mutta saapuivat kiltisti seuraavana iltana samalla lennolla. Oli mukava saada pitkien farkkujen ja villatakkien tilalle hieman kevyempää päällepantavaa.

Täällä on nimittäin aivan törkeän kuuma! Hirveät hiksat koko ajan, ja keskipäivällä, tai oikeastaan kymmenen ja kolmen välillä ulkona ei sietäisi olla lainkaan. Koska alussa mainittu säätäminen on kuitenkin pakottanut meidät uhmaamaan etelän aurinkoa, on seurauksena palaneita läikkiä kaulan, niskan ja kämmenten seutuvilla. Auts. Ja meidän aurinkovoiteen kerroin on sentään 50. Paahdetta helpottaa kummasti koko ajan suhteellisen lähellä liplattava meri, ilman jatkuvaa tuulenvirettä olisi kenties liian tukalat oltavat. Biitsille menosta ei silti haaveilla. Jos jollekin on jäänyt mieleen UV:sta varoittanut grillimakkaramainos parin vuoden takaa, niin meillä on aika samat tsäänssit selviytyä auringonpalvonnasta hengissä.

Meidän vuokraemäntä on todella mukava ja kohtelias Rachel, jonka neljästä lapsesta kaksi asuu tässä samassa pihapiirissä. Nuoremman, Tajin, ja sen serkkutytön kanssa käytiin sunnuntaina rannalla retkeilemässä. Bondaamista auttanevat myös meidän huvittavat yritykset puhua swahilia kaikissa mahdollisissa käänteissä. Naapurusto on rauhallista ja keskiluokkaista, mutta tansanialaisin maustein. Naapurin pikku hoteli Lilianissa soi swahilinkielinen soitto myöhään yöhön, ja kotikadun pientareilla juoksentelee kanat ja kukot poikineen. Kukonlaulun aikaan herääminen olisi täällä kyllä suositeltavaa, mutta viiden sijasta paras saavutus on tähän saakka ollut kello kuusi.

Yliopistolla voi järjestää vaihto-ohjelman Master of Adventuresista! Kampusalue on nimittäin pienen kukkulan laella, mutta lähes kokonaan valtavien puiden katveessa. Ja niistä puista roikkuu selviä liaaneja! Rekisteröityminen sujui suht ongelmitta, ja kurssit alkaa parin viikon kuluttua. Aikamoista palloilua ensimmäinen visiitti laitokselle kyllä oli, mutta toisella kerralla osattiin jo paremmin. Kari on ollut mukana henkisenä tukena, seurana ja luultavasti myös pitkästymässä. Ennen koulun ja sadekauden alkua aiotaan reissata oikein kunnolla, ylihuomenna alkaa viiden päivän safari eteläisen Tansanian luonnonpuistoihin ja siitä viikon päästä mennään Sansibarille festaroimaan Sauti za Busaraan. Aika älytöntä: parin päivän päästä saatetaan bongailla leijonia ja norsuja jeepin ikkunasta!

Tansanialaiset on juuri niin mukavaa kansaa kuin kaikki ennen reissua sanoivat. Kohteliaita, ystävällisiä ja avuliaita. Torillakin uskaltaa yrittää ujuttaa mukaan ne pari sanaa kieltä jotka osaa, ja reaktio on poikkeuksetta positiivinen. Kaduilla ei myöskään tarvitse ahdistua kaupustelusta tai kyydin tarjoajista, vaan kaikki sujuu mukavan leppoisessa hengessä. Se ainoa kiukutus, mitä joskus tuntee on ihan omaa pikkumaisuutta, kun aurinko helottaa, on kuuma, vesi loppuu, eikä tiedä millä daladalalla mihinkin pitäisi mennä.

Aivan hassulta tuntuu, että Suomessa talvi jatkuu. Laittakaa kuulumisia tulemaan - me aiotaan käyttää tätä tähtitieteellisen kallista nettiyhteyttä hyväksemme niin paljon kuin mahdollista!

Ninakwenda Tanzania.

Kuten huomaatte, ei ole mennyt opinnot hukkaan! Swahiliksi vääntyy näin kirjallisesti jo useampi lause, kuten aina niin käyttökelpoiset "minun uusi mangoni menee torille" (embe langu jipya linakwenda sokoni) tai "tämä leijona ei syö minua" (simba yule hanikuli). Suullisesti sitten.. plääh. Olen avuton. Mutta siksihän sinne ollaan menossa, kuuntelemaan, katselemaan, oppimaan. Ja nauttimaan GT:tä.

Niin Suomen kuin Tansanian päässä asiat alkaa olla hyvässä järjestyksessä, tärkeimpänä niistä kämppä. Suurkiitos vielä asianomaisille! Tullaan asustamaan Mikochenin kaupunginosassa, suurinpiirtein puolivälissä Dar es Salaamin keskustaa ja yliopiston kampusaluetta. Myös passit, viisumit ja rokotukset on haltsattu, eikä edes maanantaina alkanut larian-kuuri hetkauttanut. Ihanaa. Mun yösekoiluhistoriaan kun olisi lisännyt vielä hallusinaatiot, niin avot! Toisaalta Intian valtameren rannalla olisi voinut liplattaa paljon paremmin kuin meidän makkarissa..

Lauantaina on irtaimiston muutto Nurtsille ja sunnuntaina aloitetaan eeppisiin mittoihin kasvava menomatka (Nurmijärvi - Hki-Vantaa - Zurich - Munchen - Nairobi - Dar-es-Salaam) kohti päiväntasaajaa. Matkustusaika taitaa olla lähemmäs 40 tuntia, kiitos sponsorini halpojen lentojen kaipuun. Ei haittaa. Taidetaan molemmat olla niin riemuissaan lähdössä, että mentäis vaikka bussilla.