Hyvä pöperö, hyvä mieli

Kulinaristiset elämykset ovat tässä blogissa jääneet aivan liian vähälle huomiolle. Nyt on hyvä aika korjata asia, pöydälle on avattu viimeinen pussi salmiakkia (kiitos läksiäisihmiset, mmm-mm..) ja, hetkinen nyt --

Karkasin äsken Karin huutoja kohti keittiöön, siellä oli iso lisko! Mahtavaa! Se tosin ehti karata meidän takaovesta ennen kuin sain kameraa esille, mutta tulipa ainakin todistettua ettei meidän ovet pahemmin luontoa pidättele. Mun pitäisi selkeästi perustaa joku Oi Miten Jännä Otus Tuollakin Menee -blogi, sillä täällä riittää aivan pohjattomasti kommentoitavaa. Esimerkiksi juuri nyt Kari raahasi mun nenän eteen pari tuntia sitten ostetun leipäpaketin. Pääsin kotiin tullessa sanomasta, että nyt kyllä pysyvät muurahaiset poissa, kun on ihkauusi pussi ja teipillä suljettu suu, ja laitettiin leipä vielä tottuneesti roikkumaan hyllynreunaan isketystä naulasta. Mutta muurahainen on pirullinen, kiero eläin. Siellä niitä nyt taas on, pikkuruisia, rusehtavia kavereita, ravaamassa ympäri meidän toasteja. Alkaa pikku hiljaa sylettää. Kari harkitsee ruokien myrkyttämistä Doomilla, "katsotaan kuka kuolee ensin!", itse käristän murkut aamuisin pannulla leivän mukana ja syön ne. Haa!

Muurahainen on muuten swahiliksi sisimizi. Kuvaa osuvasti kuhinaa, joka käy päivin öin pitkin seiniä ja ikkunanpieliä.

Nyt kun harhauduin aiheesta, niin harhaudutaan kunnolla. Illalla kohdattiin asunnon tähän asti suurin torakka, ja taas oli Tohtori Doomille käyttöä. Aamulla mua kuitenkin odotti sydäntäsärkevä näky, kun edellisillan rehvakas hyönteinen makasi keskellä lattiaa selällään ja heilutti anovasti yhtä tuntosarvea. Se oli parka saanut melkein tappavan annoksen myrkkyä, mutta jäänyt kitumaan koko yöksi paikoilleen. Paha mieli. Otin tietysti lenkkarin ja kävin liiskaamassa sen takapihalle - kunnon laupias samarialainen.. - mutta vieläkin on kamala syyllisyys päällä. Kyllä mä ötököitä tapan, älkää nyt käsittäkö väärin, mutta en varsinaisesti haluaisi kiduttaa niitä tarpeetomasti tuntikaupalla, varsinkaan kun mä nyt en mitenkään inhoa koko torakoita. Ne tän maan sitä paitsi tulee perimään, kannattaa alkaa ystävystyä aikaisin.

Torakoista ruokaan, how convenient. Meillä ei ole jääkaappia, pakastinta, uunia tai mitään keittiövälineitä. Se jättää vaihtoehdoiksi lähinnä keitetyn riisin ja paistetut, wokatut, haudutetut tai silputut ja mössätyt vihannekset. Niitä maustetaan pilipilillä, paikallisella chilikastikkeella, soijalla ja chutneylla, valkosipulilla ja tymäköillä minichileillä. Kaali on myös pop, sitä saa muutamalla kymmenellä sentillä koko kerän ja sitä riittää vaikka viikoksi.

Koska meillä ei ole suuria edellytyksiä olla Tandala Streetin jamieolivereita, syödään suhteellisen paljon ulkona. Masun saa täyteen parhaimmillaan alle eurolla, mutta yhtään siistimpi paikka tai mielikuvituksellisempi sapuska hilaa hintaa ylös päin. Paikallinen menu keskittyy vahvasti ugalin, paksun maissupuuron, ja riisin ympärille. Ugalia testattiin heti kärkeen keskustan YWCA:lla, mutta ei oikein löydetty sitä juttua. Aivan kuin olisi keittänyt kattilallisen tuhtia mannapuuroa, mutta jättänyt kyydistä maidon, suolan ja ylipäänsä maun. Tansanialaisille ugali on kuin meille ruisleipä tai keitetyt perunat, melkoinen instituutio. Sitä nautitaan lihan, maksan, kalan, mchichan eli eräänlaisen pinaattipaistoksen tai papujen kera. Saman setin voi lisätä riisin rinnalle. Kun tilaa kalaa, saa kalan. Päineen ruotoineen kaikkineen. Yleensä fisu on myös iso, yliopiston ruokalassakin pää valuu lautasen toista puolta ja pyrstö väpättää toisella laidalla kun luovii paikalleen istumaan. Olen kummasti alkanut siirtyä papuihin ja herneisiin, unohtamatta aivan taivaallisia hedelmälautasia, joita yliopiston kahvila myös tarjoilee. Alle eurolla saa ison keon siinä nenän edessä kuorittuja ja silputtuja, tuoreita, paikallisia hedelmiä: papaijaa, mangoa, vesimelonia, appelsiinia, ananasta, banaania, ja lisäksi sekaan heitetään avocadoa ja kurkkua.

Darissa käytetään järjettömästi ruokaöljyä, suolaa, ketsuppia ja ranskalaisia perunoita. Yllättävää, ainakin mulle. Lähes jokaisessa tienvierikuppilassa on lasivitriini, johon on kasattu ranskiksia ja kananpaloja, sekä usein mishikaki-lihavartaita. Myös munia on aina saatavilla, ja paikallinen erikoisuus onkin chipsi mayai eli ranskikset munalla. Perusidea on sama kuin espanjalaisten tortilla de patatasissa, eli öljyssä paistettujen perunoiden sekaan heitetään vatkatut munat, käännetään kerran ja herkku on valmis. Täällä setti syödään pilipili-kastikkeen, runsaan suolan ja ketsupin kera. Jopa yliopistolla on oma pikaruokakoju näitä herkkuja varten, munakasvirityksen saa noin 60 sentillä.

On muuten sekä mielenkiintoista että upeaa, etti Darissa ole yhtään Mäkkäriä. En varmaan koskaan ole ollut isossa kaupungissa, jossa kultaiset kaaret eivät olisi vilkkuneet katujen varsilla. Täällä dominoi eteläafrikkalainen Steers, jonka burgerit toki testattiin mielenkiinnosta. Karamelisoitu sipuli-juustohampurilainen kasvispihvillä oli yllättävän hyvä veto, suosittelen jos satutte näille nurkille.

Lopuksi täytyy lausua jokunen ylistävä sana Darin intialaiselle yhteisölle. Läheisessä Talk of the Town -inkkupaikassa on nimittäin aivan järjettömän hyvät sapuskat. Katkarapu biryani ja paneer tikka masala valkosipulinaanin kera.. Aijai. Eikä matkaa onnelaan ole kuin kilometrin verran. Kiitos, Intia, kiitos.