Kummastuksia

Mun mielestä Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa on aivan harhaanjohtava rallatus. Mitä ihmeellistä siinä muka on, jos siilillä on piikit ja linnulla höyhenet? Mutta kun auringosta ja aalloista nuutuneena nojailee veneen kaiteeseen ja yhtäkkiä kalat alkaa lentää vedessä - tästä mä olisin kirjoittanut laulun! Lapsenomaista riemua, taas, mutta mitä muuta voi tehdä kun parvi lentokaloja ampaisee syvyyksistä pinnalle ja liitelee ilmojen halki? Nyt seuraa tätimäinen kommentti: kunpa veljenpojat ja siskontyttö olisivat olleet näkemässä, ne ois varmaan fanittanu just samalla intensiteetillä.

Lentokaloista tuli myös mieleen kaikenlaisia höpöjä. Ensinnäkin Super Mario Bros kolmonen, pelien aatelia. Siinä on kenttä, jossa pitää varoa lentokaloja, muuten käy kalpaten. Mä oon hieman pettynyt, että mun arvostamassa klassikossa sotketaan huoletta totta ja tarua, siis ensin on lohikäärmettä ja prinsessaa ja lentävää hollantilaista, ja sitten nämä kalat jotka onkin aivan totta! Vai meneekö ne sittenkin samaan sarjaan kuin sieniä nappailevat putkimiehet? Onko sekin totta? Sanna? Toisekseen mun oma hilpeys lentokaloista muistutti eräästä kohtaamisesta Espanjassa. Tapasin siellä amerikkalaisen pojan, joka halusi kovasti kuulla Suomesta. Latasin tietysti pöytään tuhannet järvet, yöttömät yöt ja revontulet, saunan, joulupukin ja porot. Tähän poika naureskeli hieman, mutta vakavoitui kun en näyttänyt ymmärtänyt vitsiä. Katsoi mua hetken kunnes lausui: "You were being serious?! I always thought reindeer were fictional!" Jos joulupukki on satua on porojenkin oltava. Loogista sinänsä.

Tänään oli jälleen Tuulin ja Garyn retkipäivä, kohteena Bongoyon saari Darin edustalla. Käytiin viime viikolla toisella samantyyppisellä paratiisirannalla eikä haluttu jumittua yhteen vaihtoehtoon, parempi selvittää koko kattaus loppuaikaa silmällä pitäen. Molempi parempi, ekalla saarella oli upean kirkasta vettä jossa kelpasi snorkkeloida kaloja ja koralleja sateenkaaren väreissä, tänne toiselle pääsi helpommin - ja siellä oli ne lentävät kalat. Bongoyon vedet oli hieman sameat, epäiltiin että syypäitä on Darin sataman läheisyys ja saaren edustaa hipovat kalastusalusten reitit. Sameus toi snorklaamiseen hämyistä fiilistä, tappajahaitunnelmaan virittäytyminen kävi kuin itsestään. Coco Beachilla, Darin diplomaattialueen tunnetuimmalla rannalla oli tän vuosikymmenen alussa syöty viisi ihmistä, hyh. Aloin taas muistaa, miksen koskaan ole halunnut suorittaa sukelluskorttia.

Meidän äidin puolen suvulta on periytynyt mulle jonkinasteinen vedenalaisten objektien pelko. Olen siis mallioppinut kammoamaan uppotukkeja ja järviin ajettuja kivikasoja pienestä pitäen. Pelko kulminoituu turoihin, siis järviin tahallaan aseteltuihin oksakasoihin, jotka houkuttavat kaloja ja kalastajia. Veden pinnalle näkyvät vain ylimmät limaiset oksat, loppu hirvitys on uppeluksissa. En tiedä mitään kamalampaa, kuin jos joku pudottaisi mut turon kohdalla järveen. Tai totta kai tiedän, mutta nyt puhutaankin irrationaalisista peloista.

Tähän samaan kauhun kategoriaan, joskin lievempinä, menevät ne muut veden alla häälyvät asiat, kuten riippakivien narut, suuret kivet ja sekalaiset kasvustot. Tai - takaisin Bongoyolle - laivat. Kuten ollakaan, siinä saaren edustalla joku oli aikanaan töräyttänyt laivan karille (heh heh). Hylky oli laskuveden aikaan juuri ja juuri peitossa, vain yksi ruosteinen kulma näkyi pinnalle. Tietysti parhaat korallit oli juuri sillä suunnalla, ja niin me räpylöitiin kohti samean veden keskellä häälyvää möykkyä. Kieltäydyin ehdottomasti astumasta vaaravyöhykkeelle. Gary jokseenkin vähemmän neuroottisena ihmisenä molski menemään ja palasi kertomaan, että olihan siellä hylyn ympärillä tietysti isommat ja hienommat ja varmaan älykkäämmätkin kalat kuin missään muualla. Hetken vettä sotkettuani ylpeys voitti ja puoliksi uin, puoliksi annoin raahata itseni ("älä vaan päästä irti kädestä - laivaa ei saa mennä kahta metriä lähemmäs - jos tulee paniikki niin äkkiä pois") raadon ympäri. Hyi miten inhottavaa. Mutta taas on kuukauden uusi asia plakkarissa.

Uuden aikakauden alku?

Juuri kun pääsin hehkuttamasta Darin daladala-kulttuuria, julkaistiin päivän Guardianissa juttu suunnitteluvaiheeseen edenneestä Dar es Salaam Rapid Transportista, eli nokkelasti Dartista. Kesä-heinäkuun vaiheessa Darin vilkkaimmille tieosuuksille on määrä alkaa rakentaa modernia bussiverkostoa. Ei kuitenkaan hätää - kaikki pääsevät varmasti tahtoessaan kokemaan vauhdin hurman daladaloissa, sillä kuusivaiheisen proggiksen toisen vaiheen uskotaan valmistuvan 2012, loppujen neljän vaiheen alusta tai lopusta ei ollut ennusteita. Kumma miten tällaiset kehitysaskeleet välillä aiheuttavat selittämätöntä muutosvastarintaa. Aivan kuin ihmisillä olisi hirmu mukavaa minibussien ahtaudessa. Kai daladaloihin on jo päässään ehtinyt liittää jotain kehariromantiikkaa, jota paikalliset tuskin arvostavat pennin vertaa.

Huomenna alkaa koulu, vihdoin. On käsittämättömän vaikea olla tekemättä mitään "järkevää", vaikka tiedän että tekemisen puute on historiaa heti kun saan jonkun rutiinin päälle yliopiston suhteen. Mukava maisteriopintojen yhteysmies lupaili jopa, että saan laitoksella käyttää jaettua toimistotilaa jossa on langaton netti ja työpöytä. Mainiota, täällä kotona meillä on vain matala sohvapöytä ja lököilyyn sopivat upottavat sohvat, jotka ei liiemmin motivoi gradun puurtamiseen. Jopa mun hakemukset ovat selviytyneet UDSM:n byrokratian hampaista ja saanen oleskeluluvan viikon alkupuolella. Ei luvalla juuri mitään tee mutta opiskelua varten se on pakollinen, joten olenpahan sitten pari kuukautta Tanzanian resident. Luentoja mulla on vain kahtena päivänä viikossa, maanantaisin ja tiistaisin, ellen nyt innostu ottamaan jotain ekstraa.

Loput päivät aion himmailla läheisessä Research on Poverty Alleviationin eli REPOAn kirjastossa. Siellä on ilmastointi, rauhaa, tuoretta tutkimuskirjallisuutta ja sydäntälämmittävän mukava henkilökunta. Kuinka herttaista oli esimerkiksi seuraava: ostin perjantain lounastaolla, kirjaston ollessa tunnin kiinni, paikallisittain kalliin täysjyväleivän läheisestä leipomosta. Tavoilleni uskollisena unohdin sen kirjastoon, enkä huomannut kömmähdystä ennen kotiovea. Kun itseeni turhautuneena ja täysjyväleivän himoissani avasin koneen, oli inboxiin jo ehtinyt ilmestyä viesti otsikolla "RE: Left bread in REPOA library", jossa virkailija selitti jotenkin päätelleensä että leipä saattaisi olla mun, ja oli kaivanut sähköpostiosoitteen asiakastietojen uumenista. Viestin tärkeysluokaksi oli merkatty ykkönen, huutomerkillä! Liikuttavaa huolenpitoa, kertakaikkiaan.

Aurinko aurinko plaa plaa plaa

Siellähän se taas paistaa, tietysti. Kuten joka ikinen päivä, kuudesta kuuteen, säälimättä. Meillä oli tullessa neljä purkkia aurinkorasvaa, kertoimin 20, 30, 40 ja 50. Kaik on mänt. Palovammojen eliittiin kuuluu symmetrinen pyörylä oikeassa polvessa, kymmenen sentin kaistale oikeasta ranteesta ja sandaalien paljastamat läikät jalkapöydissä. Lisäksi kaikki kehosta eri suuntiin ulottuva tai paljastuva palaa armotta, joten Garylla on kärvähtänyt otsa ja mulla peba - yllätys. Alan ymmärtää ihmisten verhoutumista joko kangoihin tai muslimihynttyisiin päivä päivältä paremmin.

Posta - Kawe

Täytyy myöntää, että ensi alkuun Darin julkiseen liikenteeseen meni järki. Taksien ja bajajien - paikallisten riksojen - lisäksi tarjolla on ainoastaan minibussien eli daladalojen mystinen verkosto. Daloja näkee suhaamassa lähes kaikissa kaupunginosissa, ihmisiä seisoo kadunkulmissa ja pysäkeillä odottamassa, hyppää kyytiin ja katoaa asioilleen. Ulkopuoliselle järjestelmä on kuitenkin alkuun visusti suljettu. Ei ole aikatauluja, ei reittikarttaa, eikä tietoa pysäkeistä. Ei auta muu kuin kysellä ja kokeilla.

Ensimmäisellä viikolla harrastettiin yritystä ja erehdystä, tai yritystä, hermojen menetystä ja taksikyytiä. Lopulta meidän isäntäperheeltä, puolitutuilta ja Suomen vahvistuksilta oli saatu kootuksi tarpeellinen määrä tietoa reittejä koti-yliopisto ja koti-keskusta varten. Yliopistolle meno vaatii ensin parinkymmenen minuutin reippailun ison tien varteen, siitä daladalalla Mwengeen, jossa vaihto Ubungon bussiin, ja sillä perille. Vaikka manööveri vaikuttaa työläältä, ei matkaan loppupeleissä kulu sen kauempaa kuin Stadissakaan, kolmisen varttia.

Myös daladalojen käyttäytymiskoodi alkoi avautua: kun konda eli sisäänheittäjä / rahastaja viittoilee kysyvästi ohiajavasta dalasta, pitää jotenkin ilmaista onko aikomassa kyytiin vai ei. Tarpeen tullen kyytiin mennään riippumatta siitä, onko kyydissä jo kolme vai 30 ihmistä, aina mahtuu yksi lisää. Istumapaikat ovat kullan arvoisia, kun taas seisomapaikoilla huojutaan, hikoillaan ja kasvatetaan habaa - pystyssä pysyminen suht matalakattoisissa, täyteen survotuissa ja liikuvissa metallilaatikoissa on yllättävän fyysistä puuhaa. Kädet lipsuvat otteesta kun hiki pukkaa pintaan, sormet puutuvat kun veri ei kierrä. Mutta näin porukka matkustaa, päivästä toiseen, ja niin matkustetaan mekin.

Konda huutelee matkan varrella paikkojen nimiä, ja pois mieliessään tulee huudahtaa shusha. Kun kyyti hidastaa, ängetään takarivistä kohti ovea, ihmisten liki ja yli ja välistä, miten vaan tavoitteen parhaiten saavuttaa. Maksu tulee hoitaa viimeistään nyt, jollei konda ole kolikkojaan kilkutellen perinyt 300 shillinkiä jo matkan varrella. Kuski taas tietää hidastaa ja kaasuttaa kondan viestityksen perusteella: ikivanhojen minibussien ja pakujen metalliseinät tai katto kumahtavat kopauttaessa merkiksi kyytiin poimittavasta tai kyydistä jätettävästä asiakkaasta.

Meidän alkuaikoja Darissa on piristänyt eräs kirja, joka on viimein mainittava ja jota on jopa lainattava pätkä. Kyseessä on Eero Paloheimon Tämä on Afrikka, jossa tämä ex-kansanedustaja ja puurakentamisen professori kertoo matkoistaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Kiitokset Joulupukille, kirja on luettu ja siitä on keskusteltu yhtenä jos toisenakin iltana. Erityisen osuva on Paloheimon kuvaus daladaloilla, tai Kenian matatuilla matkaamisesta:

"Kun kaikki seisomapaikatkin on miehitty, lähdetään liikkeelle. Ensimmäiseksi ajetaan ottamaan bensaa, ilman sitä ei matkustus onnistu. Kaikki odottavat kärsivällisesti. Bussi kitisee ja kolisee, narisee ja naukuu, ikkunat helisevät, jouset lyövät pohjaan ja ihmiset bussin sisällä litistyvät toisiinsa, siten että kovat ruumiinosat kuten kyynärpäät uppoavat vierustoverin pehmeisiin ruumiinosiin kuten vatsaan ja rintoihin. Vasemmalla puolellani istuu laihahko mies ja oikealla puolella nuori pullea nainen. Laiha mies uppoaa minuun ja minä naiseen. Kulkuneuvo on kuin purkillinen sikanautaa."
Eero Paloheimo 2007: 422-423

Hetkittäisestä epämukavuudesta huolimatta olen suunnattoman vaikuttunut daladaloista. Miettikää nyt: minibussit ovat yksityisten henkilöiden omistuksessa, mutta siitä huolimatta ne kulkevat säännöllisesti, usein, ja veloittavat saman maksun kaikilta. Kaikki matkustajat pääsevät kyytiin, ja miltei missä tahansa saa jäädä myös pois. Bussit eivät aja turhaan tyhjänä, joten ympäristön kannalta ne ovat mitä mainioin esimerkki autojen hyötykäytöstä. Tietysti mukaan pitäisi laskea alituinen kaasuttelu ja jarruttelu, käytetty polttoaine, autojen ikä ja sen mukanaan tuomat päästöt ja varmasti monta muuta asiaa. Siitä huolimatta, jos täysiä daladaloja ja Helsingin ja Nurmijärven väliä jatkuvasti lipuvia, hulppeita mutta lähes tyhjiä luksusbusseja vertaa toisiinsa, kallistuu pian daladalojen hyötysuhteen puolelle.

Lisäksi daladaloissa on fiilistä. Swahilinkielisen bongo flavan jytke tai kiihkeä jalkapalloselostus yhdistettynä kollektiiviseen hytkymiseen tuo ihmisiä lähemmäs toisiaan. Varsinkin ex patit vaihtavat keskenään paljonpuhuvia, mutta lämminhenkisiä katseita, ja usein naisille ja mzunguille tarjotaan pyytämättä istumapaikkaa.

Sansibarilla oli käytössä samantyyppinen systeemi. Minibussien sijaan käytössä olivat kuorma-autot, joiden lavoille oli rakennettu katos ja laitoja seurailevat penkit. Niillä sitten kyyhötettiin kuoppaisilla, pöllyävillä teillä, aikuiset ja lapset, kalatynnyrit, kanat kasseissa, ja muutama mies roikkumassa takapuskurilla. Vienon hymynkareen sai huulille liikennemerkki, joka pyykkilautatietä puolisen tuntia ajattuamme varoitti: "Bumps ahead!"

Wazungu!!

Älytöntä sinänsä, mutta viiden päivän safarista päällimmäisenä jäi mieleen - lapset. Meidän reissu ei nimittäin suuntautunut niihin kuuluisimpiin puistoihin, kuten Serengetiin tai Ngorongoroon, vaan etelään Mikumiin, Ruahaan ja Udzungwa-vuorille. Siellä ei vilise turisteja samaan malliin kuin pohjoisessa, varsinkaan nyt kun matkailun suhteen on menossa vuoden hiljainen vaihe. Lapset ovat siis vilpittömän kiinnostuneita jeepillä ohi huristelevista tai kylänraitilla kuljeskelevista valkonaamoista. Paras reaktio oli, kun ajettiin yhteen pieneen kylään Ruahan kansallispuiston liepeillä ja meidät tieltä pongannut pikkupoika leväytti silmät selälleen ja karjaisi ääni särkyen: "Wazungu!!!!" Siis eurooppalaisia, valkoisia ihmisiä! Kasvoilla oli hyperinnotunut ilme, ja sitten juostiin vähän matkaa auton perässä ja huidottiin. Vähän pudottiin.. Jotkut lapset olivat myös niin luovia, että kehittelivät wazunguilusta lauluja, joita rallattelivat pihoillaan samalla kun vilkuttivat meille kummajaisille. Bless.

Oli se safari muutenkin älytön kokemus. Varsinkin ekana päivänä oli vaikea tajuta, että siinä niitä kirahveja, seeproja, leijonia, norsuja, virtahepoja ja impaloita nyt vilistää, eikä taustalta kuulukaan Avarasta luonnosta tuttua juontajan ääntä. Itse asissa ei kuulunut muuta kuin, no, luontoääniä, puistoissa vallitsi täysi hiljaisuus. Ei muita ihmisiä, ei liikennettä, ei mitään. Täysi rauha.

Ehkä hienoin juttu oli, kun Ruahassa pongattiin vanha urosleijona, kunnon lion king, jota saatiin pitkään seurata aivan lähietäisyydeltä. Lopulta ajettiin sen ohitse aivan parin metrin päästä ja tyyppi katsoi hetken verran suoraan silmiin. Keltaiset silmät. Tuuhea harja. Villiä. Eläimistä oli myös hauska tehdä täysin epäasiallisia havaintoja, kuten että seeproilla on tosi muhkeat takamukset, tai että kirahvit on suhteellisen hölömön näköisiä kun ne tuijottaa sua hievahtamatta minuuttikaupalla. Kirahvit on myös hirmu ujoja, ne kipittää saman tien puskiin (pää voi jäädä näkyviin, se ei ilmeisesti haittaa) kun niitä lähestyy. Ja niiden juoksu näyttää kummallisella tavalla hidastetulta. Ihme otuksia. Kuka tuollaisen suunnittelisi jos olisi ihan tosissaan?

Riemastuttavin oivallus tuli siitä, että jos Simba tulee swahilin leijona-sanasta, niin Pumba tarkoittaa tietysti villiä sikaa! Ja pumbiahan riitti! Isoja ja pieniä, kaikki yhtä älyttömän näköisiä. Ei tsiisus. Mangusti ei sentään ole swahiliksi timon, mutta niitäkin nähtiin. Eli viihdettä oli kyllin, mutta meidän Big Five ois varmaan leijonan lisäksi pumba, mangusti, pyhä pillerinpyörittäjä ja savannilla vilistävät kanalinnut, jotka auton lähestyessä säntäili aina yhtä sekavan näköisesti eri suuntiin. Oikeasti viisikosta saatiin ruksattua kolme, eli jellonan lisäksi ronsu ja puhveli. Jäljelle jäivät sarvikuono ja leopardi, mutta ehkä elämästä selviää ilman kaikkia rasteja ruudussa.

Varsinaisen savanniosuuden jälkeen käytiin myös Udzungwa-vuorilla pongaamassa apinoita. Joku shakespeare on nimennyt vuoret Tansanian Galapagos-saariksi, niin paljon alueella kuuluu olevan endeemistä floraa ja faunaa. Puisto ei pettänyt odotuksia. Ensinnäkin voidaan nyt sanoa, että sademetsän nimi on todella ansaittu. Ei ollut mikään auringonpaiste-happyhappy-joyjoy-metsä, vaan vettä tuli kuin esteristä! Tässä maassa monesta suihkusta tulee vähemmän ja pienemmällä paineella! Kaiken sen sateen keskellä meidät tutustutettiin mitä kummallisimpiin kasveihin: yksi puu on niin myrkyllinen, että sen mahla tappaa ihmisen hetkessä; toinen taas tappaa muita puita kietoutumalla vuosikymmenien aikana niiden ympärille ja rusentamalla ne kuoliaaksi (ken ei vielä usko fantaasiaan, lukekoon tarua kohdasta synkmetsä; toisena kommenttina: mikä näitä puita oikein vaivaa?!); kolmas on verhonnut itsensä sellaiseen limaan, ettei edes apinat pysty kiipeämään sen runkoa pitkin ylös. Eikä tässä vielä kaikki. Kun sateen keskellä rämmittiin metsän hämyssä, tuli meitä yhtäkkiä vastaan - iso rapu! Sellainen sivuttain liikkuva, saksilla varustettu, hämmentävän kookas yksilö. Vuorella! Ne kuulema asuvat vesiputouksissa, siellä vuorellaan. Selvä.

Kaikesta tästä olisi hirmu kiva laittaa kuvia näkyviin, mutta meidän nettiyhteys ei ole samaa mieltä. Yhden kuvan lataamiseen menee noin kymmenen minuuttia, eikä mun hermot vielä kestä moista. Ehkä sitten kun tää hitaampi elämänrytmi ottaa oikein kunnolla vallan..

Dar Alive

Darissa. Elossa. Dar Alive on myös meidän lähin hulppea rantabaari, valkoista santaa ja näkymät Intian valtamerelle.

 

Del Monte
Viimeiset seitsemän päivää on menny rehelliseen säätämiseen. Ensin säädettiin itsemme tänne nevadaan, sitten on säädetty nevadaa toimimaan. Nyt maailma alkaakin olla valmis, ja meillä on 'omassa' 3h+kk+kph:ssamme niin kalusteet, vettä, ruokaa, hyttysverkko, netti kuin pikkuruinen 'joogastudio'. Ei paha! Vettä tosin tulee satunnaisesti, mutta päivittäin sentään. Netti taas pelaa kuin unelma, etenkin kun ottaa huomioon miten tavan nettikahviloissa saa hikoilla jos yrittää edes kahlata sähköpostinsa läpi tunnissa.

Matka tänne oli yllättävän kivuton, mitä nyt oltiin jatkolennon koneessa Zurichista Nairobiin seitsemän minuuttia ennen lähtöä. Lentoemot vaan totesi meidän punaisille naamoille ja vinkuvalle hengitykselle että "just in time!" Matkatavarat ei tietenkään olleet yhtä nopeita jaloistaan ja jäivät Zurichiin hengailemaan, mutta saapuivat kiltisti seuraavana iltana samalla lennolla. Oli mukava saada pitkien farkkujen ja villatakkien tilalle hieman kevyempää päällepantavaa.

Täällä on nimittäin aivan törkeän kuuma! Hirveät hiksat koko ajan, ja keskipäivällä, tai oikeastaan kymmenen ja kolmen välillä ulkona ei sietäisi olla lainkaan. Koska alussa mainittu säätäminen on kuitenkin pakottanut meidät uhmaamaan etelän aurinkoa, on seurauksena palaneita läikkiä kaulan, niskan ja kämmenten seutuvilla. Auts. Ja meidän aurinkovoiteen kerroin on sentään 50. Paahdetta helpottaa kummasti koko ajan suhteellisen lähellä liplattava meri, ilman jatkuvaa tuulenvirettä olisi kenties liian tukalat oltavat. Biitsille menosta ei silti haaveilla. Jos jollekin on jäänyt mieleen UV:sta varoittanut grillimakkaramainos parin vuoden takaa, niin meillä on aika samat tsäänssit selviytyä auringonpalvonnasta hengissä.

Meidän vuokraemäntä on todella mukava ja kohtelias Rachel, jonka neljästä lapsesta kaksi asuu tässä samassa pihapiirissä. Nuoremman, Tajin, ja sen serkkutytön kanssa käytiin sunnuntaina rannalla retkeilemässä. Bondaamista auttanevat myös meidän huvittavat yritykset puhua swahilia kaikissa mahdollisissa käänteissä. Naapurusto on rauhallista ja keskiluokkaista, mutta tansanialaisin maustein. Naapurin pikku hoteli Lilianissa soi swahilinkielinen soitto myöhään yöhön, ja kotikadun pientareilla juoksentelee kanat ja kukot poikineen. Kukonlaulun aikaan herääminen olisi täällä kyllä suositeltavaa, mutta viiden sijasta paras saavutus on tähän saakka ollut kello kuusi.

Yliopistolla voi järjestää vaihto-ohjelman Master of Adventuresista! Kampusalue on nimittäin pienen kukkulan laella, mutta lähes kokonaan valtavien puiden katveessa. Ja niistä puista roikkuu selviä liaaneja! Rekisteröityminen sujui suht ongelmitta, ja kurssit alkaa parin viikon kuluttua. Aikamoista palloilua ensimmäinen visiitti laitokselle kyllä oli, mutta toisella kerralla osattiin jo paremmin. Kari on ollut mukana henkisenä tukena, seurana ja luultavasti myös pitkästymässä. Ennen koulun ja sadekauden alkua aiotaan reissata oikein kunnolla, ylihuomenna alkaa viiden päivän safari eteläisen Tansanian luonnonpuistoihin ja siitä viikon päästä mennään Sansibarille festaroimaan Sauti za Busaraan. Aika älytöntä: parin päivän päästä saatetaan bongailla leijonia ja norsuja jeepin ikkunasta!

Tansanialaiset on juuri niin mukavaa kansaa kuin kaikki ennen reissua sanoivat. Kohteliaita, ystävällisiä ja avuliaita. Torillakin uskaltaa yrittää ujuttaa mukaan ne pari sanaa kieltä jotka osaa, ja reaktio on poikkeuksetta positiivinen. Kaduilla ei myöskään tarvitse ahdistua kaupustelusta tai kyydin tarjoajista, vaan kaikki sujuu mukavan leppoisessa hengessä. Se ainoa kiukutus, mitä joskus tuntee on ihan omaa pikkumaisuutta, kun aurinko helottaa, on kuuma, vesi loppuu, eikä tiedä millä daladalalla mihinkin pitäisi mennä.

Aivan hassulta tuntuu, että Suomessa talvi jatkuu. Laittakaa kuulumisia tulemaan - me aiotaan käyttää tätä tähtitieteellisen kallista nettiyhteyttä hyväksemme niin paljon kuin mahdollista!