Posta - Kawe

Täytyy myöntää, että ensi alkuun Darin julkiseen liikenteeseen meni järki. Taksien ja bajajien - paikallisten riksojen - lisäksi tarjolla on ainoastaan minibussien eli daladalojen mystinen verkosto. Daloja näkee suhaamassa lähes kaikissa kaupunginosissa, ihmisiä seisoo kadunkulmissa ja pysäkeillä odottamassa, hyppää kyytiin ja katoaa asioilleen. Ulkopuoliselle järjestelmä on kuitenkin alkuun visusti suljettu. Ei ole aikatauluja, ei reittikarttaa, eikä tietoa pysäkeistä. Ei auta muu kuin kysellä ja kokeilla.

Ensimmäisellä viikolla harrastettiin yritystä ja erehdystä, tai yritystä, hermojen menetystä ja taksikyytiä. Lopulta meidän isäntäperheeltä, puolitutuilta ja Suomen vahvistuksilta oli saatu kootuksi tarpeellinen määrä tietoa reittejä koti-yliopisto ja koti-keskusta varten. Yliopistolle meno vaatii ensin parinkymmenen minuutin reippailun ison tien varteen, siitä daladalalla Mwengeen, jossa vaihto Ubungon bussiin, ja sillä perille. Vaikka manööveri vaikuttaa työläältä, ei matkaan loppupeleissä kulu sen kauempaa kuin Stadissakaan, kolmisen varttia.

Myös daladalojen käyttäytymiskoodi alkoi avautua: kun konda eli sisäänheittäjä / rahastaja viittoilee kysyvästi ohiajavasta dalasta, pitää jotenkin ilmaista onko aikomassa kyytiin vai ei. Tarpeen tullen kyytiin mennään riippumatta siitä, onko kyydissä jo kolme vai 30 ihmistä, aina mahtuu yksi lisää. Istumapaikat ovat kullan arvoisia, kun taas seisomapaikoilla huojutaan, hikoillaan ja kasvatetaan habaa - pystyssä pysyminen suht matalakattoisissa, täyteen survotuissa ja liikuvissa metallilaatikoissa on yllättävän fyysistä puuhaa. Kädet lipsuvat otteesta kun hiki pukkaa pintaan, sormet puutuvat kun veri ei kierrä. Mutta näin porukka matkustaa, päivästä toiseen, ja niin matkustetaan mekin.

Konda huutelee matkan varrella paikkojen nimiä, ja pois mieliessään tulee huudahtaa shusha. Kun kyyti hidastaa, ängetään takarivistä kohti ovea, ihmisten liki ja yli ja välistä, miten vaan tavoitteen parhaiten saavuttaa. Maksu tulee hoitaa viimeistään nyt, jollei konda ole kolikkojaan kilkutellen perinyt 300 shillinkiä jo matkan varrella. Kuski taas tietää hidastaa ja kaasuttaa kondan viestityksen perusteella: ikivanhojen minibussien ja pakujen metalliseinät tai katto kumahtavat kopauttaessa merkiksi kyytiin poimittavasta tai kyydistä jätettävästä asiakkaasta.

Meidän alkuaikoja Darissa on piristänyt eräs kirja, joka on viimein mainittava ja jota on jopa lainattava pätkä. Kyseessä on Eero Paloheimon Tämä on Afrikka, jossa tämä ex-kansanedustaja ja puurakentamisen professori kertoo matkoistaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Kiitokset Joulupukille, kirja on luettu ja siitä on keskusteltu yhtenä jos toisenakin iltana. Erityisen osuva on Paloheimon kuvaus daladaloilla, tai Kenian matatuilla matkaamisesta:

"Kun kaikki seisomapaikatkin on miehitty, lähdetään liikkeelle. Ensimmäiseksi ajetaan ottamaan bensaa, ilman sitä ei matkustus onnistu. Kaikki odottavat kärsivällisesti. Bussi kitisee ja kolisee, narisee ja naukuu, ikkunat helisevät, jouset lyövät pohjaan ja ihmiset bussin sisällä litistyvät toisiinsa, siten että kovat ruumiinosat kuten kyynärpäät uppoavat vierustoverin pehmeisiin ruumiinosiin kuten vatsaan ja rintoihin. Vasemmalla puolellani istuu laihahko mies ja oikealla puolella nuori pullea nainen. Laiha mies uppoaa minuun ja minä naiseen. Kulkuneuvo on kuin purkillinen sikanautaa."
Eero Paloheimo 2007: 422-423

Hetkittäisestä epämukavuudesta huolimatta olen suunnattoman vaikuttunut daladaloista. Miettikää nyt: minibussit ovat yksityisten henkilöiden omistuksessa, mutta siitä huolimatta ne kulkevat säännöllisesti, usein, ja veloittavat saman maksun kaikilta. Kaikki matkustajat pääsevät kyytiin, ja miltei missä tahansa saa jäädä myös pois. Bussit eivät aja turhaan tyhjänä, joten ympäristön kannalta ne ovat mitä mainioin esimerkki autojen hyötykäytöstä. Tietysti mukaan pitäisi laskea alituinen kaasuttelu ja jarruttelu, käytetty polttoaine, autojen ikä ja sen mukanaan tuomat päästöt ja varmasti monta muuta asiaa. Siitä huolimatta, jos täysiä daladaloja ja Helsingin ja Nurmijärven väliä jatkuvasti lipuvia, hulppeita mutta lähes tyhjiä luksusbusseja vertaa toisiinsa, kallistuu pian daladalojen hyötysuhteen puolelle.

Lisäksi daladaloissa on fiilistä. Swahilinkielisen bongo flavan jytke tai kiihkeä jalkapalloselostus yhdistettynä kollektiiviseen hytkymiseen tuo ihmisiä lähemmäs toisiaan. Varsinkin ex patit vaihtavat keskenään paljonpuhuvia, mutta lämminhenkisiä katseita, ja usein naisille ja mzunguille tarjotaan pyytämättä istumapaikkaa.

Sansibarilla oli käytössä samantyyppinen systeemi. Minibussien sijaan käytössä olivat kuorma-autot, joiden lavoille oli rakennettu katos ja laitoja seurailevat penkit. Niillä sitten kyyhötettiin kuoppaisilla, pöllyävillä teillä, aikuiset ja lapset, kalatynnyrit, kanat kasseissa, ja muutama mies roikkumassa takapuskurilla. Vienon hymynkareen sai huulille liikennemerkki, joka pyykkilautatietä puolisen tuntia ajattuamme varoitti: "Bumps ahead!"