Voi tätä ironian määrää

Delhissä on sellainen ikävä puoli, että lähes joka päivä on kurkku hieman käheä. Aamuisin teetä tekee helteen keskellä mieli vain siksi, että saisi äänen kulkemaan ja rohinan katoamaan. Monesti on tullut surku riksakuskeja, jotka joutuvat istumaan pakokaasupilven keskellä päivät pitkät, päivästä ja vuodesta toiseen. Huhutaan, että kavereiden elinikä ei ole kovinkaan hääppöinen, terveys kun ei kestä myrkkyjä loputtomiin. Iltaisin saasteen määrän kunnolla vasta huomaakin. Kun seisoskelee kattoterassilla ja katselee valojen loisteessa kaukaisuuteen, ei kaukaisuutta näy. Ilmassa on jatkuvasti niin paljon sontaa, että näyttää siltä kuin nurkan takana vaanisi vaarallinen metsäpalo, kenties kaksi.

Huvittavaa tässä on ironian määrä. Siskon häissä nimittäin aiheutin pahennusta polttamalla avoimesti pari tupakkaa. Tätä ei kannata näköjään yrittää edes 28-vuotiaana, avoliitossa asuvana nuorena aikuisena, jos sattuu olemaan suvun nuorimmasta päästä. Aiheesta virinneen keskustelun seurauksena lyötiin vetoa siitä, että Delhissä en polttaisi ainuttakaan, en edes yhtä tököä. Palkintona Suomessa odottaisi ravintolailta sukulaisten huudeilla. Selvä. Yhdestä viikottaisesta tupakista ei ole kamalan vaikea vähentää nollaan.

Mutta sitten ihminen alkaa tyhmänä tutkimaan internettiä. Mitäpä muuta sieltä tulee vastaan kuin Al-Jazeeran uutinen Delhin ilmansaasteista. Videolla setä lääkäri kertoo, kuinka "Delhissä asuminen vastaa samaa kuin jos polttaisi 20 savuketta joka päivä". Sillä lailla. Yhdestä viikkotupakista askiin päivässä! Tässä konkurssissa ei siis haittaisi, vaikka kiskoisin körsseliä kymmenkertaisesti normaaliannokseen verrattuna, kun pelkkä hengittäminen ajaa jo saman asian! Mutta periaatteet on periaatteita, eikä täällä (jostain kumman syystä) ole kertaakaan edes tehnyt mieli polttaa. Veto on siis voimissaan, ja samaa rataa voisi jatkaa myös Suomessa.

Tutkimuksen osalta kaikki aika tuntuu menevän haastateltavien metsästämiseen. Se ei ole helppoa, ei todellakaan. Saa nähdä, joudunko tulemaan tyhjin käsin takaisin. Kyllä se oli jo Suomessa tiedossa, että hankala kohderyhmä on kyseessä, mutta että näin hankala? Välillä tulee kertakaikkinen epätoivo kun tietää, että näitä ihmisiä olisi kaupungissa jollei satoja niin ainakin useita kymmeniä, mutta niihin ei pääse käsiksi sitten millään. Sairaalat ovat luonnollisesti aika nihkeitä auttamaan tässä asiassa, ymmärrän sen kyllä. Ne on samalla ainoita väyliä, joita pitkin lähestyä haastateltavia. Tällaiseen hommaan voisi helposti käyttää niiin paljon enemmän aikaa, mutta sitä ei valitettavasti ole tarjolla. Onneksi olen sentään löytänyt erinomaisen kirjaston, jossa on hyvää matskua, ja saanut muutamia lääkäreiden haastatteluja. Joten ei tämä aika nyt aivan hukkaan ole mennyt.

Varsinkin nyt on sellainen olo, että tekisi mieli mennä kaduille huutelemaan haastateltavien perään. Joudun kuitenkin ottamaan rauhallisesti, sillä eilen iski mystinen kuumetauti, minkä vuoksi hilluin lääkärissä kahteenkin otteeseen. Verikokeiden mukaan kyseessä ei ole ainakaan malaria, eikä vissiin myöskään dengue. Joku punkki mua oli puraissut jalasta, joten uskoisin että näiden kahden asian väliltä voisi löytyä yhteys. Lääkäri ei punkista hätkähtänyt, ehkä borrelioosi-paniikki on enemmän suomalaista sielunmaisemaa.

Reissussakin käytiin, mutta siitä pitää kertoa aivan erikseen.

Vauvan askelin

Pikkuhiljaa ja kärsivällisesti, niin etenee tutkimus. Kahden viikon rajapyykki on ylitetty, saldona kymmenkunta sivua tekstiä, vino pino haastattelurunkoja, lupalappuja, sähköpostiviestejä ja vanhentuneita puhelinnumeroita. Huokaus.

Kävin sentään eilen ensimmäisellä klinikalla ja sain todella hyvää palvelua. Lupapaperit saatiin vetämään, nyt odotellaan miten niiden käy. Aamulla tohtori ei ollut vielä kuullutkaan musta, vaikka lupailivat päätöstä tänään. Taitaapa venyä maanantaille. Kävin sitten sisuuntuneena vielä toisella klinikalla jonottamassa varmaan 50 muun asiakkaan kanssa. Ihmiset katsoi mua tosi ystävällisesti, sellainen keskinäinen empatia huokui odotushuoneessa. Melkein tuli syyllinen olo, olisi tehnyt mieli tarkentaa kaikille, että oon siellä vaan tutkimustarkoituksessa, en vauvaa hankkimassa.

Lääkäri oli humputtelemassa jossain, joten sain uusimmat yhteystiedot ja käskyn soittaa uudelleen ensi viikolla. Selvä, kiitos, palataan asiaan. En kyllä luovuta ennen kuin tämä Mister Doctor on hyppysissä, juoksuttakoot klinikalla kuin usein vaan.

Tulkin suhteen asiat edistyy paremmin, mulla ois ens viikon alussa melko varmasti kaks haastattelua. Jännää, en oo koskaan palkannut ketään tekemään mulle hommia. Täytyy varmaan pukeutua kauluspaitaan. Onneksi löytyi ihmisiä, jotka suostuu tekemään homman mun tarjoamaan riistohintaan. On nimittäin vaikeaa olla samaan aikaan humaani ja köyhä työnantaja, minkä lisäksi tuntuu varsinaiselta selkäänpuukotukselta palkata tulkki aivan alihintaan.. Älkää kertoko kenelläkään Tampereella.

Vapaa-aika on ollut pääsääntöisesti joogaa ja koti-iltoja. Eilen sentään lähdin kaupungin ytimeen, erään Preetin kuuluisalle partsille hengaamaan viimekesäisen tutun kanssa. Terde osoittautui erään keskustan talon ylimmän kerroksen yläpuolelle nousevaksi tasanteeksi, jonne piti kiivetä pelottavia tikkaita pitkin pilkkopimeässä. Huuu. Ensimmäisen kymmenen minuuttia pysyttelin visusti betonimöhkäleen keskellä, matalat reuna-aidat tuntui lähinnä vitsiltä. Näkymät oli kieltämättä messevät:

Jännityksestä sai palkinnoksi intialaisia herkkuja. Läheisellä Bengali-marketilla nautiskeltiin mumbailaisista, eteläintialaisista ja delhiläisistä herkuista. Aivan käsittämättömiä uusia makuja ja koostumuksia. Ehkä erikoisin oli kulfi, jota en jostain syystä viime kesänä testannut. Kyseessä on intialainen jäätelö, pistaasin ja kardemumman makuinen jäädyke, jonka päälle kipataan kasa nuudelimaista höttöä. Niin älytöntä, mutta hyvää. Onneksi tuo alussa mainostamani klinikka sijaitsee tämän ruoka-aitan lähistöllä, joten voin vierailla siellä useamminkin. Yhdistetty pähkinä- ja jälkkäri-tiskikin oli varmaan kymmenen metrin pituinen. On jopa suotavaa, että lääkäri piilottelee vielä hetken.

Elikot

Pakko oli laittaa esille viereisellä vilkkaalla tiellä hengaavat sonnit ja se kuuluisa orava. Oon hieman hämilläni tästä maastoutumisefektistä, mutta sallittakoon tämän kerran.

Ei aina kuulumisia

Tällä kertaa näkymisiä. Alla on muutama räpsy kotoa ja kadulta, joista voi hieman hahmottaa, että kussa ma oon. Tuossa ekassa on mun huone, josta pääsee pikkuisella takapartsille. Huone on ihanan tilava ja valoisa, siinä on oma kylppäri ja oikeastaan kaikki mitä ihminen tarvitsee. Puolet isompi sänkykin kuin kotona – kerrankin kun olisi varaa leveillä niin nukkumakaveri on tietysti Suomessa.

Tässä toisessa otoksessa esiintyy meidän olkkari, josta puolestaan pääsee ulos, keittiöön ja isolle partsille. Olkkarin mainioihin puoliin kuuluu koko seinän peittävät ikkunat, mukavat soffat ja langaton netti.

Takapartsilta kun kurkottelee, näyttää tältä. Kohta ei muuten enää kurkotella, kun oravan- ja pulunhäätöprojektit on saavuttaneet mittasuhteet, joissa turvaudutaan joko kanaverkkoon, tuholaistorjuntaan tai molempiin. Voihan orava, ymmärtäisit lähteä hyvän sään aikaan.

                                                

Eilen hilppasin kadulle, kun sieltä alkoi kuului kovasti juhlinnan ääniä. Täällä on meneillään melkein kuukauden kestävä jakso, jonka aikana juhlitaan paljon ja sellaisia asioita, joista mulla tai kämppiksellä ei ole mitään hajua. Tämänhetkinen juhla on joka tapauksessa Durga-jumalattaren kunniaksi, ja tänään vietetään laajalti vapaapäivää. Eilinen meininki näytti jotakuinkin tältä:

Vielä sokerina pohjalla mukavimmat vaatteet, joita maailma päällään kantaa. Näitä löytyy mitä älyttömimmissä väreissä ja kuoseissa, lörppöinä ja tiukkoina versioina, kimalteella ja ilman. Saattaa olla, että lököverkkarit vaihtuu tän reissun jälkeen pussihousuihin.

Haridwarista hepeneisiin

Haridwar sitten peruuntui, kun kaikki junat oli yksinkertaisesti täynnä. Ei irronnut edes istumapaikkaa. Kuin kostona pyhälle kaupungille kaivettiin illalla kaapista pullo punkkua ja vietettiin laatuaikaa oman kodoon suojissa. Kyllä hyvä keskustelu yhden uskonnollisen massatapahtuman voittaa.

Koska odottamatonta vapaa-aikaa siunaantui kokonaisen viikonlopun verran, päätin aloittaa aamun joogalla Sivanandalla. Olipa ihanaa, mikään ei ollut vuodessa muuttunut. Aurinkotervehdyksiä rullatessa tuntui, kuin ei olisi poissa ollutkaan. Aika kummallista, että elämäänsä saa jatkuvuuden tuntua etelä-delhiläisestä joogakoulusta. Kävin myös nostalgian pauloissa tsekkaamassa meidän viime kesän kämpän ja Kailash Colony Marketin legendaarisen Beer, Cosmetics & Undergarments -kaupan. Vielä jaksaa huvittaa, hihi.

Kämppiksen kanssa suunnattiin siitä sitten kaupuntille, vähän shoppailemaan. Vaikka mulla on mukana vaikka mitä hepeneitä, niin kyllä tähän lähemmäs 40 asteen helteeseen sopii parhaiten intialaiset vermeet. Kaduilla saa pahaa, tai hieman liiankin hyvää silmää, jos liikkuu länkkärityyliin kesähameessa ja narutopissa. Ostin siis kasan ohuita, puuvillaisia, sateenkaarenvärisiä kaapuja ja hassuja lörppöhousuja. Going native, big time.

Vähän oli pakko siellä kaupassa nikotella, kun tässä perinteisessä asukokonaisuudessa käytetyt housut on niin älyttömän näköiset, siis ennen kuin ne pistää jalkaan. Kangasta kasautuu housujen yläosaan aivan tuhottomasti, ja toisessa versiossa nilkkojen ympäriltä viritys on äärimmäisen tiukka. Kunnon pussihousut siis. Toisessa mallissa muheva toppaus katoaa näkyvistä kun siihen vetää paitulin päälle, mutta silti tuntuu kuin olisi joku harsovaippa jalkojen ympärillä. Odotan valaistusta kaiken sen kankaan tarkoituksesta.

Jos joku muistaa viime kesältä, kun kommentoin näiden paikallisten halua valkaista itseään, niin taas tuli mielenkiintoinen esimerkki vastaan. Kävin manikyyrissä - ah, intialaiset manikyyrit ja pedikyyrit! - ja kassaneiti lykkäsi käteen tarjouksen, joka on suunniteltu pyhiä varten. Noin 20 eurolla olisi saanut käsi- ja jalkahoidon, kasvohoidon - ja vaalennuksen. Kun varovasti kysyin, että mites nyt, kun tää mun naama on ihan kyllin valkoinen, jotta olisiko teillä jotain sen vaalennuksen tilalle, niin neidin naama meni ihan mutrulle. Lupasivat miettiä kysymystä ja palata asiaan.

Miten ihmeessä ihmisten naamoja yritetään oikeasti "vaalentaa" 2000-luvulla? Syyllistytäänkö kenties harhaanjohtavaan mainontaan, haitallisten aineiden käyttöön, ihmisten heikolla itsetunnolla rahastamiseen? Jos täällä on viimeisen vuoden aikana kielletty tupakointi julkisilla paikoilla (toimii aika hyvin), muovipussit (toimii rikkailla alueilla) ja sallittu homoseksuaalisuus (vihdoinkin!), niin voisiko tämän vaalennusmanian suhteen ottaa edes pieniä edistysaskelia?

Orava muuten tuli yöllä takaisin. Pulut ovat tehneet boilerin päälle pesän. Jouduin eilen väistämään kadulla isoa härkää. Elefanteista ei havaintoja.

Kurrr sanoo pulu

Meillä on puluongelma. Ne kakkii meidän partsille ja huhuilee ikkunoiden takana. Huuu.. Ja mun kuumavesivaraajan päälle on pesiytynyt orava. Viimeinen havainto on kuitenkin parin viikon takaa, se sai silloin oravaluudasta ja katosi. Eläimellistä menoa.

Muuten kaikki on aivan loistavasti. Lentomatka sujui leppoisasti, taksimatkasta selvisin hengissä (tavoitteet ei ollu kovin korkealla), talo löytyi yön pimeydestä, samoin asunto ja kämppis. Molemmat on todella mukavia, ei olisi voinut paremmin sattua. Kunhan illat hieman viilenee, kämpän etupartsilla on niin mukava hengailla.. Tunnen nää seudut entuudestaan viime kesältä, joten osasin suunnistaa tikkana kantakahvilaan ja tilata maukasta paneeria iltapalaksi. Nam.

Viikonloppuna mennään kämppiksen ja toisen suomalaisen tytön kanssa käymään Haridwarissa, parin sadan kilsan päässä sijaitsevassa pyhässä kaupungissa. Pelkkää kasvisruokaa, ei alkoholia. Pyhiä rituaaleja ja vuosittainen megatapahtuma Mela. Joka 12. vuosi Kumbh Mela, jolloin Tampereen kokoiseen kaupunkiin änkääntyy kymmeniä miljoonia ihmisiä. Ihan oikeasti.

Menomatkalle varattiin sängyt ekan luokan vaunusta, elämän pikku luksusta. Paluumatkalle sain onneksi vängättyä vähän maanläheisempää menoa. Voin muuten sanoa, että lippujen tilaaminen Intian valtion rautateiden nettipalvelusta ei oo ihan helppoa. Meno-paluuseen saatiin kolmen naisen voimin tuhrattua kolmisen tuntia, ja kaiken raadannan seurauksena ollaan jonotuslistalla numerot WL 17, 18 ja 19. Mitä ikinä se sitten meinaa, toivotaan, että päästään huomenna matkaan.

Intialla ja mulla synkkaa joka tapauksessa hyvin, ihan turhaan jännitin.

Paluu rikospaikalle

Niin siinä lopulta kävi, että laitos lupasi maksaa mun lennot Delhiin jotta pääsen tekemään kerrassaan uraauurtavaa, älyllisesti kunnianhimoista ja tietysti maailmanparantavaa tutkimusta intialaisista sijaissynnyttäjistä. Sopii, kiitos, tuloksista keskustellaan joskus myöhemmin.

Starttaan matkaan heti siskon häiden jälkeen syyskuussa ja palaan joulukuun kynnyksellä. Matkakuume alkaa kummasti nousta jo nyt, on huomattavasti vähemmän kuumottavaa mennä takaisin kun tuntee muutaman ihmisen, osaa liikkua kaupungissa ja tietää mistä saa parhaat shahi paneerit. Arvostan myös reissun ajankohtaa, joka ajoittuu sopivasti kiehuvankuuman kesän ja sateiden perään. Delhissä pitäisi siis olla vielä lämmintä mutta kuivaa, täydellistä. Etenkin kun vertaa samaan aikaan Helsingissä. Eipä tarvitse tänä vuonna kahlata kahta kuukautta loskaisia katuja monot märkänä.

Tietysti reissulla pitää keskittyä tekemään ahkerasti töitä, haastateltavien löytäminen ei varmasti tule olemaan helppoa eikä aikaa ole liian kanssa. Mutta kyllä mielessä on myös mahdollinen paluu viime kesän joogakoululle, pienet ostoskierrokset Sarojini Nagarilla ja ylimääräisen lomaviikon rajattomat mahdollisuudet. Himottaisi mennä Kashmiriin, Goalle, Keralaan, Kala-kalakuttaan.. Kyllä opiskelu on taas ihanaa.