Voi tätä ironian määrää

Delhissä on sellainen ikävä puoli, että lähes joka päivä on kurkku hieman käheä. Aamuisin teetä tekee helteen keskellä mieli vain siksi, että saisi äänen kulkemaan ja rohinan katoamaan. Monesti on tullut surku riksakuskeja, jotka joutuvat istumaan pakokaasupilven keskellä päivät pitkät, päivästä ja vuodesta toiseen. Huhutaan, että kavereiden elinikä ei ole kovinkaan hääppöinen, terveys kun ei kestä myrkkyjä loputtomiin. Iltaisin saasteen määrän kunnolla vasta huomaakin. Kun seisoskelee kattoterassilla ja katselee valojen loisteessa kaukaisuuteen, ei kaukaisuutta näy. Ilmassa on jatkuvasti niin paljon sontaa, että näyttää siltä kuin nurkan takana vaanisi vaarallinen metsäpalo, kenties kaksi.

Huvittavaa tässä on ironian määrä. Siskon häissä nimittäin aiheutin pahennusta polttamalla avoimesti pari tupakkaa. Tätä ei kannata näköjään yrittää edes 28-vuotiaana, avoliitossa asuvana nuorena aikuisena, jos sattuu olemaan suvun nuorimmasta päästä. Aiheesta virinneen keskustelun seurauksena lyötiin vetoa siitä, että Delhissä en polttaisi ainuttakaan, en edes yhtä tököä. Palkintona Suomessa odottaisi ravintolailta sukulaisten huudeilla. Selvä. Yhdestä viikottaisesta tupakista ei ole kamalan vaikea vähentää nollaan.

Mutta sitten ihminen alkaa tyhmänä tutkimaan internettiä. Mitäpä muuta sieltä tulee vastaan kuin Al-Jazeeran uutinen Delhin ilmansaasteista. Videolla setä lääkäri kertoo, kuinka "Delhissä asuminen vastaa samaa kuin jos polttaisi 20 savuketta joka päivä". Sillä lailla. Yhdestä viikkotupakista askiin päivässä! Tässä konkurssissa ei siis haittaisi, vaikka kiskoisin körsseliä kymmenkertaisesti normaaliannokseen verrattuna, kun pelkkä hengittäminen ajaa jo saman asian! Mutta periaatteet on periaatteita, eikä täällä (jostain kumman syystä) ole kertaakaan edes tehnyt mieli polttaa. Veto on siis voimissaan, ja samaa rataa voisi jatkaa myös Suomessa.

Tutkimuksen osalta kaikki aika tuntuu menevän haastateltavien metsästämiseen. Se ei ole helppoa, ei todellakaan. Saa nähdä, joudunko tulemaan tyhjin käsin takaisin. Kyllä se oli jo Suomessa tiedossa, että hankala kohderyhmä on kyseessä, mutta että näin hankala? Välillä tulee kertakaikkinen epätoivo kun tietää, että näitä ihmisiä olisi kaupungissa jollei satoja niin ainakin useita kymmeniä, mutta niihin ei pääse käsiksi sitten millään. Sairaalat ovat luonnollisesti aika nihkeitä auttamaan tässä asiassa, ymmärrän sen kyllä. Ne on samalla ainoita väyliä, joita pitkin lähestyä haastateltavia. Tällaiseen hommaan voisi helposti käyttää niiin paljon enemmän aikaa, mutta sitä ei valitettavasti ole tarjolla. Onneksi olen sentään löytänyt erinomaisen kirjaston, jossa on hyvää matskua, ja saanut muutamia lääkäreiden haastatteluja. Joten ei tämä aika nyt aivan hukkaan ole mennyt.

Varsinkin nyt on sellainen olo, että tekisi mieli mennä kaduille huutelemaan haastateltavien perään. Joudun kuitenkin ottamaan rauhallisesti, sillä eilen iski mystinen kuumetauti, minkä vuoksi hilluin lääkärissä kahteenkin otteeseen. Verikokeiden mukaan kyseessä ei ole ainakaan malaria, eikä vissiin myöskään dengue. Joku punkki mua oli puraissut jalasta, joten uskoisin että näiden kahden asian väliltä voisi löytyä yhteys. Lääkäri ei punkista hätkähtänyt, ehkä borrelioosi-paniikki on enemmän suomalaista sielunmaisemaa.

Reissussakin käytiin, mutta siitä pitää kertoa aivan erikseen.