Vedin liikaa kookosta, nyt on huono olo. Viime päivinä oon nimittäin ottanut missioksi ostaa vihannes- ja hedelmäkojuista kaikkea vierasta. Vähän opiskelijabudjetin eksotiikkaa ennen seuraavaa reissua. Ensimmäisenä mukaan lähti papaija - en ole koskaan Suomessa ostanut yhtään. Papaija oli taivaallisen makuinen, ja kauniskin vielä. Siitä aukesi meidän talouden papaijahanat, olen kantanut niitä kotiin kilokaupalla viime viikon lopulta laskien. Toinen aluevaltaus olivat passion-hedelmät. Niitä myydään täällä kilohinnalla, eivätkä kustanna paljoa. Aika jänniä lötköjä, mutta ainakin eilisen jugurtin (ensimmäinen maitotuote sitten Suomen) seassa toimivat kelvollisesti. Estetiikka ei tosin ollut parhaasta päästä. Passionien ostamiseen liittyi mehukas swahilikömmähdys. Tässä kielessä hedelmä on tunda, monikossa matunda. Kun löytöretkeilijä-asenteella varustettuna kyselin vihannespojalta passionin nimeä, en vielä tajunnut sen olevan passion. Suomeen tuodut lajitoverit kun ovat paljon ryppyisempiä ja tasakokoisempia. Poika sitten totesi, että sehän on tunda. Minä siihen, että tokihan se on tunda juu, mutta millainen. Että mikä sen nimi on, kwa Kiswahili. Johon poika taas, että no tunda! Well no shit Sherlock, ajattelin, ja annoin olla. Eivät nämä paikalliset nyt taas ymmärtäneet, mitä mä yritin kielimuurin yli viestiä.
Seuraavana päivänä istuin kielikurssilla (palataan tähän kohta), ja satuttiin puhumaan hedelmistä. Noh, niinhän siinä kävi että passion-hedelmä on swahiliksi - mitäpä muutakaan kuin - tunda! Siis kuka menee nimeämään hedelmän ihan vaan hedelmäksi?! "Juu, meillä on Suomessa paljon näitä puita ja järvissä paljon kalaa."
Viime kirjoituksesta on aikaa. Meillä meni nimittäin viime viikonloppuna sähköt, ja niitä saatiin odotella takaisin leppoisat viisi päivää. Pimeä tulee puoli seiskan aikaan, joten iltaisin ei hirmuisesti netissä surffailtu tai leffoja katseltu. Läksytkin jäi välillä tekemättä, aijai. Me tietysti soitettiin heti Tanescolle, paikalliseen sähköyhtiöön, että tulkaa apuun. Lupasivat tulla, eivät tulleet. Odotettiin himassa hikoillen, kun tuuletinkaan ei tietysti toiminut. Kaiken lisäksi oltiin juuri palattu minibreikiltä Bagamoyon kaupungista. Oltiin siis tavallista rähjäisempiä, eikä vettäkään ollut siunaantunut kun isäntäperheellä on lauantaisin pyhäpäivä. Keksittiin onneksi pelastautua lähtemällä salille (tähänkin palataan pian), jossa on aivan villin hieno meininki kun on aina juoksevaa vettä (joka tulee ihan oikeista suihkuista), kunnon sauna (nii-in) ja ulkona uima-allas. Sähkömies eli fundi umeme ei ollut saapunut vielä silloinkaan, kun palattiin. Eikä tullut sunnuntaina, ei maanantaina tai tiistaina. Vaikka sekä minä, Kari että meidän vuokranantaja Rachel soiteltiin linjat kuumina Tanescoon niin aamuin, päivin kuin illoin. Krediittikin loppui puhelimesta, ja silti sedät oli aina yhtä vilpittömän yllättyneitä meidän sähkökatkosta ja ottivat samat tiedot kiltisti ylös sen seitsemän kertaa. Lopulta keskiviikkona Rachelilla napsahti. Puoli kymmenen aikaan illalla se lähti tohinalla Tanescon toimistoon. Toimistolla se oli ilmoittanut, ettei suostu lähtemään ilman fundia, piste. Ja sedät tuli mukaan!
Oli villiä seurata, kun fundi-tyyppi normaalivermeissä kiipesi huterilla tikkailla sähköpylvääseen samalla kun toiset tyypit sohotti sen suuntaan alhaalta valoa. Seurasi sähköjohtojen tökkimistä ja epämääräistä fiksailua, mutta niin ne sähköt vaan tuli takaisin. Koko hommaan meni ehkä vartti.
Viimeiset kolme viikkoa on hujahtanu koulun penkillä, Kari kävi swahilin alkeet ja mä intermediate-kurssin. Aikamoista tykitystä, sanoisin. Kurssi on kyllä ollut tosi hyödyllinen, toisin kuin yliopiston tarjonta, joka on hieman vaatimattomampaa tasoa kuin kotipuolessa. Jottei tekeminen loppuisi kesken, otettiin myös kuukausipassit läheiselle salille. Mä oon kiltisti käynyt Karin kanssa nostelemassa puntteja, rauh. Parasta salissa tosin on se sauna, joka on ihan aitoa tavaraa. Taitaa olla ruotsalaisten peruja, mutta menköön. Kun ekaa kertaa pääsin täällä istumaan puisille lauteille, palasi henkinen rauha ja tyyneys kertaheitolla. Joskus hikoilu voi vaan olla aivan törkeän mukavaa.
Aktiviteetti numero kolme: opettajan leikkiminen. Yliopistolla on vuosia pyörinyt proggis, jossa opiskelijat opettavat erään torin käsityöläisille englantia, ja ajattelin mennä katsastamaan touhun. Huippu tunnelma, aivan mielettömiä tyyppejä opiskelemassa, tykkäsin. Meen huomenna pitämään sinne osallistavan harjoituksen oppilaiden motiiveista, niin voidaan hieman miettiä, että mitä kaikkea siellä voisikaan opettaa, mikä olisi hyödyllisintä. Koko touhusta puuttuu vielä kunnon rakenne, joten mun organisointihimo pääsi luonnollisesti valloilleen. Jos kukaan opettajaystävä sattuu lukemaan tätä, niin onko teillä sattumalta englanninmatskua, jota voisitte jakaa?
Sitten loppuun pieniä ilouutisia. Pääsin läpi kammottavasta tilastotieteen tentistä, jossa kävin juuri ennen lähtöä. Aivan tajutonta. Eikä edes ykkösellä läpi vaan kakkosella! Uusi matemaattisen lahjakkuuden tähti on syttynyt! Toinen huippujuttu on se, että sain mun gradulle ohjaajan. Ja vieläpä tosi mielenkiintoisen Intia-ekspertin. Jospa ne paperit olisi kädessä jouluun mennessä, niin saisi tämäkin opintosaaga arvoisensa lopun.
sunnuntai 22. maaliskuuta 2009
tiistai 10. maaliskuuta 2009
Nyt se alkoi
Ikinä tullut varmaan näin paljon vettä! Edes Delhissä! Ropina saa korvat lukkoon, pyykit huuhtoutuvat toistamiseen narulla.. Jotenkin hirmu hienoa, sama fiilis kuin mummolan vintillä kesäukkosten aikaan. Tykkään.
torstai 5. maaliskuuta 2009
Hyvä pöperö, hyvä mieli
Kulinaristiset elämykset ovat tässä blogissa jääneet aivan liian vähälle huomiolle. Nyt on hyvä aika korjata asia, pöydälle on avattu viimeinen pussi salmiakkia (kiitos läksiäisihmiset, mmm-mm..) ja, hetkinen nyt --
Karkasin äsken Karin huutoja kohti keittiöön, siellä oli iso lisko! Mahtavaa! Se tosin ehti karata meidän takaovesta ennen kuin sain kameraa esille, mutta tulipa ainakin todistettua ettei meidän ovet pahemmin luontoa pidättele. Mun pitäisi selkeästi perustaa joku Oi Miten Jännä Otus Tuollakin Menee -blogi, sillä täällä riittää aivan pohjattomasti kommentoitavaa. Esimerkiksi juuri nyt Kari raahasi mun nenän eteen pari tuntia sitten ostetun leipäpaketin. Pääsin kotiin tullessa sanomasta, että nyt kyllä pysyvät muurahaiset poissa, kun on ihkauusi pussi ja teipillä suljettu suu, ja laitettiin leipä vielä tottuneesti roikkumaan hyllynreunaan isketystä naulasta. Mutta muurahainen on pirullinen, kiero eläin. Siellä niitä nyt taas on, pikkuruisia, rusehtavia kavereita, ravaamassa ympäri meidän toasteja. Alkaa pikku hiljaa sylettää. Kari harkitsee ruokien myrkyttämistä Doomilla, "katsotaan kuka kuolee ensin!", itse käristän murkut aamuisin pannulla leivän mukana ja syön ne. Haa!
Muurahainen on muuten swahiliksi sisimizi. Kuvaa osuvasti kuhinaa, joka käy päivin öin pitkin seiniä ja ikkunanpieliä.
Nyt kun harhauduin aiheesta, niin harhaudutaan kunnolla. Illalla kohdattiin asunnon tähän asti suurin torakka, ja taas oli Tohtori Doomille käyttöä. Aamulla mua kuitenkin odotti sydäntäsärkevä näky, kun edellisillan rehvakas hyönteinen makasi keskellä lattiaa selällään ja heilutti anovasti yhtä tuntosarvea. Se oli parka saanut melkein tappavan annoksen myrkkyä, mutta jäänyt kitumaan koko yöksi paikoilleen. Paha mieli. Otin tietysti lenkkarin ja kävin liiskaamassa sen takapihalle - kunnon laupias samarialainen.. - mutta vieläkin on kamala syyllisyys päällä. Kyllä mä ötököitä tapan, älkää nyt käsittäkö väärin, mutta en varsinaisesti haluaisi kiduttaa niitä tarpeetomasti tuntikaupalla, varsinkaan kun mä nyt en mitenkään inhoa koko torakoita. Ne tän maan sitä paitsi tulee perimään, kannattaa alkaa ystävystyä aikaisin.
Torakoista ruokaan, how convenient. Meillä ei ole jääkaappia, pakastinta, uunia tai mitään keittiövälineitä. Se jättää vaihtoehdoiksi lähinnä keitetyn riisin ja paistetut, wokatut, haudutetut tai silputut ja mössätyt vihannekset. Niitä maustetaan pilipilillä, paikallisella chilikastikkeella, soijalla ja chutneylla, valkosipulilla ja tymäköillä minichileillä. Kaali on myös pop, sitä saa muutamalla kymmenellä sentillä koko kerän ja sitä riittää vaikka viikoksi.
Koska meillä ei ole suuria edellytyksiä olla Tandala Streetin jamieolivereita, syödään suhteellisen paljon ulkona. Masun saa täyteen parhaimmillaan alle eurolla, mutta yhtään siistimpi paikka tai mielikuvituksellisempi sapuska hilaa hintaa ylös päin. Paikallinen menu keskittyy vahvasti ugalin, paksun maissupuuron, ja riisin ympärille. Ugalia testattiin heti kärkeen keskustan YWCA:lla, mutta ei oikein löydetty sitä juttua. Aivan kuin olisi keittänyt kattilallisen tuhtia mannapuuroa, mutta jättänyt kyydistä maidon, suolan ja ylipäänsä maun. Tansanialaisille ugali on kuin meille ruisleipä tai keitetyt perunat, melkoinen instituutio. Sitä nautitaan lihan, maksan, kalan, mchichan eli eräänlaisen pinaattipaistoksen tai papujen kera. Saman setin voi lisätä riisin rinnalle. Kun tilaa kalaa, saa kalan. Päineen ruotoineen kaikkineen. Yleensä fisu on myös iso, yliopiston ruokalassakin pää valuu lautasen toista puolta ja pyrstö väpättää toisella laidalla kun luovii paikalleen istumaan. Olen kummasti alkanut siirtyä papuihin ja herneisiin, unohtamatta aivan taivaallisia hedelmälautasia, joita yliopiston kahvila myös tarjoilee. Alle eurolla saa ison keon siinä nenän edessä kuorittuja ja silputtuja, tuoreita, paikallisia hedelmiä: papaijaa, mangoa, vesimelonia, appelsiinia, ananasta, banaania, ja lisäksi sekaan heitetään avocadoa ja kurkkua.
Darissa käytetään järjettömästi ruokaöljyä, suolaa, ketsuppia ja ranskalaisia perunoita. Yllättävää, ainakin mulle. Lähes jokaisessa tienvierikuppilassa on lasivitriini, johon on kasattu ranskiksia ja kananpaloja, sekä usein mishikaki-lihavartaita. Myös munia on aina saatavilla, ja paikallinen erikoisuus onkin chipsi mayai eli ranskikset munalla. Perusidea on sama kuin espanjalaisten tortilla de patatasissa, eli öljyssä paistettujen perunoiden sekaan heitetään vatkatut munat, käännetään kerran ja herkku on valmis. Täällä setti syödään pilipili-kastikkeen, runsaan suolan ja ketsupin kera. Jopa yliopistolla on oma pikaruokakoju näitä herkkuja varten, munakasvirityksen saa noin 60 sentillä.
On muuten sekä mielenkiintoista että upeaa, etti Darissa ole yhtään Mäkkäriä. En varmaan koskaan ole ollut isossa kaupungissa, jossa kultaiset kaaret eivät olisi vilkkuneet katujen varsilla. Täällä dominoi eteläafrikkalainen Steers, jonka burgerit toki testattiin mielenkiinnosta. Karamelisoitu sipuli-juustohampurilainen kasvispihvillä oli yllättävän hyvä veto, suosittelen jos satutte näille nurkille.
Lopuksi täytyy lausua jokunen ylistävä sana Darin intialaiselle yhteisölle. Läheisessä Talk of the Town -inkkupaikassa on nimittäin aivan järjettömän hyvät sapuskat. Katkarapu biryani ja paneer tikka masala valkosipulinaanin kera.. Aijai. Eikä matkaa onnelaan ole kuin kilometrin verran. Kiitos, Intia, kiitos.
Karkasin äsken Karin huutoja kohti keittiöön, siellä oli iso lisko! Mahtavaa! Se tosin ehti karata meidän takaovesta ennen kuin sain kameraa esille, mutta tulipa ainakin todistettua ettei meidän ovet pahemmin luontoa pidättele. Mun pitäisi selkeästi perustaa joku Oi Miten Jännä Otus Tuollakin Menee -blogi, sillä täällä riittää aivan pohjattomasti kommentoitavaa. Esimerkiksi juuri nyt Kari raahasi mun nenän eteen pari tuntia sitten ostetun leipäpaketin. Pääsin kotiin tullessa sanomasta, että nyt kyllä pysyvät muurahaiset poissa, kun on ihkauusi pussi ja teipillä suljettu suu, ja laitettiin leipä vielä tottuneesti roikkumaan hyllynreunaan isketystä naulasta. Mutta muurahainen on pirullinen, kiero eläin. Siellä niitä nyt taas on, pikkuruisia, rusehtavia kavereita, ravaamassa ympäri meidän toasteja. Alkaa pikku hiljaa sylettää. Kari harkitsee ruokien myrkyttämistä Doomilla, "katsotaan kuka kuolee ensin!", itse käristän murkut aamuisin pannulla leivän mukana ja syön ne. Haa!
Muurahainen on muuten swahiliksi sisimizi. Kuvaa osuvasti kuhinaa, joka käy päivin öin pitkin seiniä ja ikkunanpieliä.
Nyt kun harhauduin aiheesta, niin harhaudutaan kunnolla. Illalla kohdattiin asunnon tähän asti suurin torakka, ja taas oli Tohtori Doomille käyttöä. Aamulla mua kuitenkin odotti sydäntäsärkevä näky, kun edellisillan rehvakas hyönteinen makasi keskellä lattiaa selällään ja heilutti anovasti yhtä tuntosarvea. Se oli parka saanut melkein tappavan annoksen myrkkyä, mutta jäänyt kitumaan koko yöksi paikoilleen. Paha mieli. Otin tietysti lenkkarin ja kävin liiskaamassa sen takapihalle - kunnon laupias samarialainen.. - mutta vieläkin on kamala syyllisyys päällä. Kyllä mä ötököitä tapan, älkää nyt käsittäkö väärin, mutta en varsinaisesti haluaisi kiduttaa niitä tarpeetomasti tuntikaupalla, varsinkaan kun mä nyt en mitenkään inhoa koko torakoita. Ne tän maan sitä paitsi tulee perimään, kannattaa alkaa ystävystyä aikaisin.
Torakoista ruokaan, how convenient. Meillä ei ole jääkaappia, pakastinta, uunia tai mitään keittiövälineitä. Se jättää vaihtoehdoiksi lähinnä keitetyn riisin ja paistetut, wokatut, haudutetut tai silputut ja mössätyt vihannekset. Niitä maustetaan pilipilillä, paikallisella chilikastikkeella, soijalla ja chutneylla, valkosipulilla ja tymäköillä minichileillä. Kaali on myös pop, sitä saa muutamalla kymmenellä sentillä koko kerän ja sitä riittää vaikka viikoksi.
Koska meillä ei ole suuria edellytyksiä olla Tandala Streetin jamieolivereita, syödään suhteellisen paljon ulkona. Masun saa täyteen parhaimmillaan alle eurolla, mutta yhtään siistimpi paikka tai mielikuvituksellisempi sapuska hilaa hintaa ylös päin. Paikallinen menu keskittyy vahvasti ugalin, paksun maissupuuron, ja riisin ympärille. Ugalia testattiin heti kärkeen keskustan YWCA:lla, mutta ei oikein löydetty sitä juttua. Aivan kuin olisi keittänyt kattilallisen tuhtia mannapuuroa, mutta jättänyt kyydistä maidon, suolan ja ylipäänsä maun. Tansanialaisille ugali on kuin meille ruisleipä tai keitetyt perunat, melkoinen instituutio. Sitä nautitaan lihan, maksan, kalan, mchichan eli eräänlaisen pinaattipaistoksen tai papujen kera. Saman setin voi lisätä riisin rinnalle. Kun tilaa kalaa, saa kalan. Päineen ruotoineen kaikkineen. Yleensä fisu on myös iso, yliopiston ruokalassakin pää valuu lautasen toista puolta ja pyrstö väpättää toisella laidalla kun luovii paikalleen istumaan. Olen kummasti alkanut siirtyä papuihin ja herneisiin, unohtamatta aivan taivaallisia hedelmälautasia, joita yliopiston kahvila myös tarjoilee. Alle eurolla saa ison keon siinä nenän edessä kuorittuja ja silputtuja, tuoreita, paikallisia hedelmiä: papaijaa, mangoa, vesimelonia, appelsiinia, ananasta, banaania, ja lisäksi sekaan heitetään avocadoa ja kurkkua.
Darissa käytetään järjettömästi ruokaöljyä, suolaa, ketsuppia ja ranskalaisia perunoita. Yllättävää, ainakin mulle. Lähes jokaisessa tienvierikuppilassa on lasivitriini, johon on kasattu ranskiksia ja kananpaloja, sekä usein mishikaki-lihavartaita. Myös munia on aina saatavilla, ja paikallinen erikoisuus onkin chipsi mayai eli ranskikset munalla. Perusidea on sama kuin espanjalaisten tortilla de patatasissa, eli öljyssä paistettujen perunoiden sekaan heitetään vatkatut munat, käännetään kerran ja herkku on valmis. Täällä setti syödään pilipili-kastikkeen, runsaan suolan ja ketsupin kera. Jopa yliopistolla on oma pikaruokakoju näitä herkkuja varten, munakasvirityksen saa noin 60 sentillä.
On muuten sekä mielenkiintoista että upeaa, etti Darissa ole yhtään Mäkkäriä. En varmaan koskaan ole ollut isossa kaupungissa, jossa kultaiset kaaret eivät olisi vilkkuneet katujen varsilla. Täällä dominoi eteläafrikkalainen Steers, jonka burgerit toki testattiin mielenkiinnosta. Karamelisoitu sipuli-juustohampurilainen kasvispihvillä oli yllättävän hyvä veto, suosittelen jos satutte näille nurkille.
Lopuksi täytyy lausua jokunen ylistävä sana Darin intialaiselle yhteisölle. Läheisessä Talk of the Town -inkkupaikassa on nimittäin aivan järjettömän hyvät sapuskat. Katkarapu biryani ja paneer tikka masala valkosipulinaanin kera.. Aijai. Eikä matkaa onnelaan ole kuin kilometrin verran. Kiitos, Intia, kiitos.
sunnuntai 1. maaliskuuta 2009
Noiduttua
Taikausko elää ja voi hyvin Tansaniassa. Suomi-tytöllä on tässä taas lievän kulttuurishokin paikka. Sen lisäksi, että meikäläisittäin tavalliset uskonnot ovat näkyvästi läsnä jokapäiväisessä elämässä, saa lehdistä lukea aivan käsittämättömiä juttuja noitatohtorien värväämistä teloitusjoukoista, joita ei maaseudulla saada kuriin edes hallituksen voimin. Varpaillaan saa olla jos naapurin sato epäonnistuu tai yhteisöä kohtaa muu kurimus: kirotun tappamalla vitsaus saattaa poistua.
Erityisen kurjasti menee Tansanian albiinoilla. Tilanne on itse asiassa sietämätön, viime vuoden aikana ainakin 20 ihmistä tapettiin silkan taikauskon ja ennakkoluulojen vuoksi. Vuodesta 2007 kuolonuhreja on kertynyt jopa 50. Albiinojen ruumiinosien, kuten hiusten, sukuelinten tai veren uskotaan tuovan omistajilleen vaurautta, joten makaaberi kauppa poppamiesten ja tilaajien välillä käy kuumana. Useissa tapauksissa murhattujen albiinoiden sukulaiset ovat olleet mukana rahastamassa perheenjäsenillään, ja ovat osallistuneet näiden väijyttämiseen ja tappamiseen. Lisää voi halutessaan lukea vaikka täältä.
Aivan käsittämätöntä meininkiä. Päiväntasaajan leveysasteilla ei muutenkaan ole helppo kärsiä pigmenttihäiriöstä, kulkea verhottuna pitkiin vaatteisiin, aurinkolaseihin ja hattuihin. Varsinkaan, kun resurssien puutteen vuoksi albiinoilla ei useinkaan ole varaa suojavoiteisiin. Sama kuin mut pistäisi viikoksi makaamaan rannalle ilman mitään suojakertoimia, melko varma kuolemantuomio. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa onkin harvinaista, että albiinot elävät yli 40-vuotiaiksi, suurin osa kuolee ihosyöpään alle kolmekymppisinä. Eli aika lailla mun iässä. Sitten saa vielä pelätä alituiseen ja aiheutetusti, että kotioven takana seisoo joku hullu veitsi kädessä ja yrittää hakata käden, jalan tai pään irti.
Pistää vihaksi.
Samoin taisi pistää Tansanian pääministerillä Mizengo Pindalla. Muutama viikko sitten hän nimittäin antoi lausunnon, jossa kehotti ihmisiä tappamaan itse teosta napatut albiinojen murhaajat siihen paikkaan. Silmä silmästä. Ei kovin poliittisesti korrektia. Kun ministeriltä pyydettiin tarkennusta kommenttiin, hän ensi alkuun sanoi tarkoittaneensa joka sanaa. Muutaman päivän kuluttua Pinda kuitenkin pyörsi puheensa ja kertoi pyytäneensä ajattelematonta kommenttiaan anteeksi, tietysti jumalalta.
Erityisen kurjasti menee Tansanian albiinoilla. Tilanne on itse asiassa sietämätön, viime vuoden aikana ainakin 20 ihmistä tapettiin silkan taikauskon ja ennakkoluulojen vuoksi. Vuodesta 2007 kuolonuhreja on kertynyt jopa 50. Albiinojen ruumiinosien, kuten hiusten, sukuelinten tai veren uskotaan tuovan omistajilleen vaurautta, joten makaaberi kauppa poppamiesten ja tilaajien välillä käy kuumana. Useissa tapauksissa murhattujen albiinoiden sukulaiset ovat olleet mukana rahastamassa perheenjäsenillään, ja ovat osallistuneet näiden väijyttämiseen ja tappamiseen. Lisää voi halutessaan lukea vaikka täältä.
Aivan käsittämätöntä meininkiä. Päiväntasaajan leveysasteilla ei muutenkaan ole helppo kärsiä pigmenttihäiriöstä, kulkea verhottuna pitkiin vaatteisiin, aurinkolaseihin ja hattuihin. Varsinkaan, kun resurssien puutteen vuoksi albiinoilla ei useinkaan ole varaa suojavoiteisiin. Sama kuin mut pistäisi viikoksi makaamaan rannalle ilman mitään suojakertoimia, melko varma kuolemantuomio. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa onkin harvinaista, että albiinot elävät yli 40-vuotiaiksi, suurin osa kuolee ihosyöpään alle kolmekymppisinä. Eli aika lailla mun iässä. Sitten saa vielä pelätä alituiseen ja aiheutetusti, että kotioven takana seisoo joku hullu veitsi kädessä ja yrittää hakata käden, jalan tai pään irti.
Pistää vihaksi.
Samoin taisi pistää Tansanian pääministerillä Mizengo Pindalla. Muutama viikko sitten hän nimittäin antoi lausunnon, jossa kehotti ihmisiä tappamaan itse teosta napatut albiinojen murhaajat siihen paikkaan. Silmä silmästä. Ei kovin poliittisesti korrektia. Kun ministeriltä pyydettiin tarkennusta kommenttiin, hän ensi alkuun sanoi tarkoittaneensa joka sanaa. Muutaman päivän kuluttua Pinda kuitenkin pyörsi puheensa ja kertoi pyytäneensä ajattelematonta kommenttiaan anteeksi, tietysti jumalalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)