Kukka (lisaa kulmakarvaefektia ja aanenpainoa) jos toinenkin koristi polun varsia, kun eilen tallustettiin takaisin sivistyksen pariin vuorilta. Viimeinen paiva oli kaunis ja aurinkoinen ja sai melkein unohtamaan harmistuksen siita, etta kun kolmentana vaelluspaivan saavuttiin Kuari Passiin, oli nakyvyytta ehka kymmenisen metria. Huippuja nahtiin silti, ja ne olivat juuri niin upeita kuin voi kuvitella. Vau.
Trekilla meilla oli oppaana intialainen Bharat, joka ei puhunut oikeastaan sanaakaan englantia. Muu poppoo koostui kahdesta aasista, kokista ja hevosmiehesta. Aika moista, sanoisin, mitahan Suomessa saisi pulittaa vastaavasta setista? Vaellettiin nelja paivaa tosi hiljakseen ja vain muutama tunti paivassa, mutta voin sanoa, etta kolmessa tonnissa ja sen ylapuolella jokainen askel ylamakeen tuntuu. Pulssi on aivan tajuton ja sydan hakkaa. Vaikka hengitat kuinka, ei ilmaa vaan saa. Ihme fiilis. Ja ruokahalu menee aivan taysin.
Draamaa saatiin vikana yona kun herasin teltassa lahestyvan ukkosen aaniin. Tajusin, etta ollaan aakealla vuoristoniitylla, lahes prikulleen sen keskella, ja salamat lyo koko ajan likempana. Iski lieva paniikki! Heratin Karin ja pimeytta halkovien salamoiden valossa kiskottiin sadevaatteet niskaan ja oltiin lahtovalmiudessa varmaan minuutissa. Ja taas pelotti, aivan hulluna. Ei siina muuten mitaan, mutta oltiin kuin ukkosta varten suunniteltu maalitaulu.. Onneksi noin kymmenen tuskallisen pitkan minuutin jalkeen ukkonen alkoi liikkua takaisin tulosuuntaan, lahimmillaan se ehti noin parin kilsan paahan. Aamulla oli jokseenkin hurmoksellista herata uuteen paivaan.
Loppukaneettina todettakoon, etta kaikki, jotka on nahny Black Sheepin jakaisi meidan tuntemukset siita, millaista on nukkua silla samaisella vuoristoniitylla monen sadan lampaan ja vuohen keskella. Baa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti